12. syyskuuta 2012

Isto Lysmä, isäpuoleni

Kaipaan sinua, eilinen elämä

Kilpailuyhteiskuntamme sankari on hän, joka tulee ensimmäiseksi. Kukaan ei tajua, että elinajan pituus on kaikista kilpailuista se ainoa, missä jokainen haluaa tulla maaliin - viimeisenä. Vauhti kiihtyy. Juna yksinäistä miestä kuljettaa. Hän on matkalla Heinäveden Valamoon. Mitä on tapahtunut, millaista oli eilen?

Kulutus on päivän sana. Mutta tyytyväiselle ihmiselle on mahdoton myydä mitään. Mitä tehdä? Vastaus on yksinkertainen - tehdään ihmiset tyytymättömiksi, onnettomiksi ja hermostuneiksi. Ja pyörät pyörivät: lisää rahaa, yhä enemmän valintoja. Karuselli kiihdyttää, ihastuksen kiljahduksia. Hyvin harva huomaa, että karuselli pyörii aina paikallaan. Ostamme tavoitteita, arvoja ja tavaraa tullaksemme tyytyväisiksi.

Väitetään, että valintojen runsaus on vapautta. Viimeksi pääni sekoitti arkisen jokapäiväisen leivän ostaminen. Kaupassa oli tarjolla 36 erilaista leipää, kolmion muotoisia, soikeita, puikeita... Kassalla sain maksaa 12 eri kortilla. Jos ei olisi oikeaa etukorttia, en saisi yhden euronpuolikkaan alennusta. Pankissa maksoin sitten siitä, että maksoin. Ei, minä haluan pois.

Isto Valamossa

Pakomatkalle oli tarjolla, punaista, pikaa, pendolinoa ja vähän hitaampaa junaa, luokituksia ja paikkavaihtoehtoja enemmän kuin molemmissa käsissäni sormia. Tasa-arvo ja demokratia ei toimi liikkeessä, junassa. Luokkajako kuin 30-luvulta, varakkaat sinne, köyhemmät tänne. Vaikka vaihtuva maisema on sama, vähän parempi juna maksaa enemmän. Ja silti ensimmäinen vaunu on perillä täsmälleen samaan aikaan viimeisen vaunun kanssa. Säästä aikaa, mutta mitä tekisin säästyneellä yhdellä tunnilla. Yeah, kuluttaisin.

Jotenkin tunsin itseni vangituksi. Avain tietokoneen ja internetin samankaltaisuuteen maksaa 1500 euroa. Se on vasta ruletin avauspanos. Hei mainostajat, en suostu ostamaan persoonallisen erilaisuuden ihannetta. Jos kaikki ovat erilaisia, eivätkö silloin kaikki ole samanlaisia. Ohjelmia, lupia, liittymiä, kirouksia ja korjauksia. Siinä alkeellisen tietokoneaktiivisuuden hinta, jos haluat minimitasolla olla ajan tasalla onnellisena muiden mukana. Jos et osta, putoat täydelleen vauhdista tervaveneiden aikakaudelle.

Ja juna kulkee vaappuen kuin humalainen. Älä ole negatiivinen, naura ja ajattele positiivisesti. Onnellista on helppo hallita. Seksin puutteeseen ei kukaan kuole, nälkään kuolee satoja miljoonia. Maailma sortuu jalkojen alta, mutta pitää ajatella positiivisesti. Kuka senkin muotifilosofian on meille myynyt. Miksi muuten hyvähampaiset nauravat eniten?

Jotenkin tunsin itsesi huijatuksi. Nyt vain mukaan rohkeasti eiliseen. Minulla oli kunnia kulkea mukana. 50-luku oli Suomen viimeinen kultainen vuosikymmen. Työn kalke kuului kyliltä kauas. Hevonen ähki auran edessä sarkaa länteen päin. Rengin vartalo kiilsi terveestä hiestä, mies oli ruskea kuin suklaa, komea kuin kreikkalainen patsas. Piika kikatti odottaessaan illan lavatansseja. Kesäilta oli lämmin kuin vastalypsetty maito. Työtä ja tyttöjä oli niin paljon kuin raavas mies tarvitsi. Oli vain yksi pyöreä leipä, missä reikä keskellä ja tiivistä kullankeltaista voita. Omituinen, nykyajalle vieras onnellisuus hehkui.

Masennusta ei tunnettu, ei ainakaan tunnustettu, perkele. Mies, joka omisti kirveen, rautakangen, pokasahan ja lapion teki hurjaa ja kaunista jälkeä. Missä nykyajan työssä tulee enää hiki, mistä aito nautinto? Kirveen terä maksoi yhden ainoan kerran yhden työpäivän palkan verran. Jos varsi katkesi, metsästä haettiin etsittiin puu ja illalla vuoltiin uusi. Nykyajan kirves ja saha on tietokone, mutta sen ostaminen vaatii kahden kuukauden työpalkan. Jos olemmekin saaneet paljon, olemme samalla menettäneet enemmän.

Näenkö eilisen liian romanttisena? Paikallisjuna lonksuttaa, pysähtyy vain seisakkeilla ennen ja eilen. Nuoriso puhuu työstä, jota ei ole. Ennen puhuttiin vapaa-ajasta. He ovat aggressiivisia, kaikki ylivelkaantuneita, hermostuneita, oudon ylimielisiä. Kaikki on kääntynyt päälaelleen. Ennen rikkaat katselivat, kun köyhät urheilivat. Tänään köyhät katselevat, kun rikkaat urheilevat. Ennen rikkaat olivat lihavia, köyhät laihoja. Tänään köyhät ovat lihavia, rikkaat laihoja. Media mainostaa laihdutusohjelmia. Lähde elämysmatkalle: näe vapaaehtoista nälkää. Eihän tässä olen järjen hiventäkään. Ennen puolet kansasta oli ison talon torppareita, tänään kaikki ovat pankin torppareita. Eikä kukaan huomaa mitään.

Kuka on huijannut ja ketä? Keskioluesta juopunut jengi poistuu junasta. Nuori tyttö kiljuu minulle.
-Kesällä alkaa kapina.

Minua naurattaa. Mieleen tulee samurai Tsin Jo, joka suunnitteli kapinaa ja Liedenpohjan kesärenki Horttasen Jouko, joka oli lähdössä juhannusaattona naisiin. Molemmilla sama ajatus: Pelkurikin lähtee taisteluun, jos voitto on varma. Vain rohkea lähtee taisteluun, vaikka häviö on varma. Miten kävi? Tsin Jon menetti päänsä ja Horttasen Jouko sydämensä leskirouva Sumppaselle, joka kohtalon suosiollisella avustuksella oli perinyt 250 hehtaaria helvetin hyvää metsää.


Täältä tullaan vanhuus

Maailma on tullut niin julmaksi, että selviytyäkseen täytyy luoda itselleen sopiva skitsofrenia.

Media, mainonta ja manipulointi, nuo kolme apinaa, säätelevät elämäämme. Narsismi kukkii: pysy julkisuudessa tai sinua ei ole olemassa itsellesikään. Joku valittaa, että mistään ei saa norsunluisia shakkinappuloita. Miljardi ihmistä kärsii nälkää. Toisella on Koraani, toisella uraani. Kun ne kohtaavat, peli on pelattu.

Kaksoisveljeni kanssa väittelimme uskonasioista, joihin älymme ei riittänyt. Lapsuudessa meitä oli vaikea erottaa toisistamme. Vaihdoimme jopa tyttöystäviä ristiin. Kaunein tyttö ei antanut koskaan anteeksi. Hän ennusti, että tulen kokemaan niin kivuliasta yksinäisyyttä, että näen unissani koiran, kissan ja varpusen syövän samalta vadilta. En ymmärrä, mitä hän tarkoitti.

Nyt lähestyn 72. syntymäpäivääni. Muistan nauraneeni äidilleni, kun hän lähti torille kaksi sukkaa samassa jalassa, meni vaatteet päällä kylpyyn tyhjään ammeeseen. Tänään olen itse samassa tilanteessa: puhelen peilille ja väittelen television meteorologin kanssa. Päättäkää jo, koska pilvet repeilevät ja koska rakoilevat. Kumpi ehtii ensin: sydän vai syöpä? Lehden kulttuuriotsikossa oli Pollyanna. Minä luen, että polvivamma. Lääkepurkkiin on printattu: jännitykseen ja ahdistukseen.

Ikävöin kaksoisveljeäni ja hetkiämme Uuden Valamon huikeassa lämmössä. Kinastelimme, onko se olemassa, ollut olemassa vai vasta tulossa. Emme päässeet edes siitä yksimielisyyteen, kumpi meistä uskoi vähemmän. Veljeni oli outo: jos sinä puhut Jumalalle, se on rukous, mutta jos Jumala vastaa, se on skitsofreniaa. Minä leimasin kaksoisveljeni lauseen kliseeksi ja hänet hulluksi.

Kun veljeni kuoli Kuuban vesillä, kadotin kykyni kirjoittaa. Tutkimuksien mukaan hän oli menettänyt yöllä hermonsa, juossut alhaalta hytistään kannelle ja hypännyt mereen. Laiva keinui hirmumyrskyssä, kun kaiken yli oli kaikunut kuin kuiskauksena yksi ainoa sana – Maria. Uudestaan ja uudestaan. Satamassa selvisi, että laivan lastina oli käyttövalmiina laatikoissaan 10 000 lasten nukkea. Kun nukkea keinutti, se sanoi Maria. Nukkekuoro oli kaksoisveljelleni painajainen.

Kaikelle löytyy järjellinen selitys, paitsi vanhuudelle. Hei, sinä kirkassilmäinen nuori, takaan, että tulet todella yllättymään!


Usko vastaan rohkeus

Mitä se moraali oikein on?

Se on ikuista kaksintaistelua. Kun minulla on nälkä, tiedän että moraalia ei voi syödä. Muulloin puhun ylevästi moraalista. Kaksi tarinaa sadoista on kiehtonut minua suuresti.

Kerron ne tässä. 60-luvulla vietin pitkiä aikoja Napolissa. Naapurissamme oli köyhän kalastajan vanha hutera talo, jonka isännällä oli omituinen tapa. Kun vanha mies pitkän työpäivän jälkeen kiipesi toisen kerroksen makuuhuoneeseen, hän ohitti portaikossa seinässä olevan halkeaman ja vieressä olevan madonnan kuvan. Kalastaja heitti aina kolikon tai pari halkeamaan. Kirosi madonnan jos oli juovuksissa, muutoin rukoili apua. Näin hän oli tehnyt vuosikymmeniä, samoin koko perhe. Perinne oli syntynyt vuosisata pari sitten. Tapa oli säilynyt perheessä sukupolvesta toiseen. Kunnes eräänä päivänä rukoukseen vastattiin - köyhien talo sortui rahojen painosta. Perheestä tuli rikas, koska joukossa oli todella arvokkaita kolikkoharvinaisuuksia. Usko palkittiin.

Caprin satamassa heilui suuria veneitä, joiden lipussa oli tunnuksena kämmenen kuva. Uskostaan palkittu kalastaja kertoi omituisen tarinan. Rikkaalla laivurilla oli kaksi poikaa, joista toinen perisi laivat. Toinen pojista oli voimakas ja rohkea, toinen hiljainen ja päättämätön. Palatessaan satamaan ja ohittaessaan läheltä kallioluodon, isä teki ratkaisun: ”Kenen käsi koskettaa rantaa ensimmäisenä, hän perii minut!” Voimakkain pojista hyppäsi veteen ja alkoi uida kohti luotoa. Toinen jäi seisomaan laivan kannelle, mietti hetken, katseli ympärilleen, tempaisi kirveen käteensä, iski vasemman kätensä ranteesta poikki ja heitti oman kämmenensä kohti kalliota. Hänen kätensä koski ensimmäisenä rantaa – ja nuorukainen peri suuren kalastuslaivaston. Isän julistama kisa täytti moraalin muodot, koska isän rakkain poika oli se toinen, voimakkain. Rohkeus palkittiin.

Eli moraalia on vain se, että toimii moraalinsa mukaisesti myös silloin, kun se on omien etujen vastaista. En usko, en ole rohkea. Vaimollani todettiin vakava syöpä. Leikkaus, sytostaattihoidot alkoivat, hiukset putoavat...

Missä on minun moraalini?

Isto Lysmä (k. 2012) oli isäpuoleni. Hän kuoli 11. syyskuuta 2012. Häneltä kuulin monet tarinat. Kaikki ei ollut ihan totta, jos tarkkoja ollaan. Yllä olevissa hänen jutuissa kannattaa muistaa tämä. Ne ovat aikanaan ilmestyneet ortodoksiopiskelijoiden Logos-lehdessä. Kirjoittaa hän osasi. Lyhyt esittely hänestä Helsingin Sanomien jutussa. Iankaikkinen muisto!