9. syyskuuta 2012

Ikonien panettelijoita vastaan

Ikonit ovat hirveätä Jumalan pilkkaamista. Ne ovat paluuta pakanuuteen. Kyse on epäjumalankuvien palvonnasta. Ne eksyttävät ihmiskuntaa.

Väitteet ovat tuttuja ortodokseille. Tuttuja jo yli vuosituhannen takaa. Nykyaikanakin niitä kuulee. Vuonna 726 alkoi "ikonikiista" ja se jatkui, pienellä hengähdyksellä vuosina 786-815, aina vuoteen 843.

Vuonna 843 julistettiin ikonit lopulta uskonmukaisiksi ja alettiin viettää Ortodoksisuuden voitto -juhlaa. Ikonikiistaa on haasteellista esitellä perinpohjin sillä ikonien vastustajat tuhosivat säälittä paljon ikoneita ja vuorostaan ikonien puolustajat voittonsa jälkeen yhtä säälittömästi tuhosivat vastustajiensa kirjoitukset.

Tunnetuin ikonien puolustaja oli Johannes Damaskolainen (k. 749). Hän syntyi Damaskoksessa Syyriassa, joka silloin jo oli islaminuskoista seutua. Oli alueella toki paljon kristittyjäkin, olihan se vanhaa kristillistä seutua.

Johannes Damaskolainen
©FineArtAmerica.com

Johanneksen kirjoitus Ikoneista - Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan on muodostunut klassikoksi. Hän myös sepitti paljon jumalanpalvelustekstejä, jotka ovat yhä käytössä ortodoksisessa kirkossa. Vaikuttaapa hän jopa luterilaisessa virsikirjassa, missä pääsiäisvirsi 94 pohjautuu juuri Johanneksen kirjoittamaan veisuun.

Tarkoituseni on esitellä lyhyesti Johanneksen esittämät ajatukset koskien ikoneita. Pitäydyn pääosin juuri klassikkoon Ikoneista - Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Teoksesta on olemassa suomenkielinen käännös.

Sana ikoni on kreikkaa ja tarkoittaa yksinkertaisesti kuvaa. Nykyään sillä tarkoitetaan ortodoksisen kirkon pyhiä kuvia (vaikkakin sanalla on myös muita merkityksiä muissa yhteyksissä). Usein ajatellaan puulle maalattuja kuvia, mutta ikoni-merkitys voidaan myös liittää seinämaalauksiin, mosaiikkeihin ja esineistön koristeisiin. Kyse on siis kirkollisesta kuvataiteesta laajassa merkityksessä.

Ikoneista-kirja

Jumalan inhimilliset kasvot

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala on lähestynyt ihmistä. Monet kerrat ja monin tavoin ihminen on puolestaan myös langennut epäjumalanpalvontaan. Kyse on "jonkun muun" asettamisesta Jumalan sijalle.

Johannes liittyy Gregorios Teologin (300-luku) esittämään ajatukseen, että ihmistä piti totutella ja kasvattaa Jumalan tuntemiseen. Aluksi kiellot olivat keskeisellä sijalla. Tähän liittyy myös Vanhan testamentin lukuisat kuvakiellot. Se varjeli epäjumalanpalvelukselta. Johanneksen mukaan epäjumalanpalvonta on pohjimmiltaan palvonnan suuntaamista luodulle, eikä Luojalle. Kyse on siis erehdyksestä. Kymmenen käskyn kaksi ensimmäistä käskyä liittyvät olennaisesti yhteen - kyse oli sitouttamisesta Jumalaan ja samalla erottautumista "jumalista".

Kuvakielto oli myös ymmärrettävä toisella tavalla. "Onhan mahdotonta tehdä kuva Jumalasta, joka on ruumiiton, näkymätön, aineeton ja hahmoton, jota ei voi kuvailla eikä käsittää", kuten Johannes asian kiteyttää. Ei ole mahdollista kuvata jotain mikä ei ole kuvattavissa.

Teologia tuntee käsitteen "ilmoitus". Se saattaa kuulostaa hyvinkin tekniseltä. Kaikkein yksinkertaisimmillaan se kuitenkin tarkoittaa, että sanomaton, tutkimaton, näkymätön ja käsittämätön - meidän silmissämme usein kasvoton - Jumala on Kristuksessa lopullisesti paljastanut kasvonsa. "Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet." (Joh. 1:18)

Kristus onkin koko ikoniteologian ydin. Hän on ihmiseksi tullut Jumalan Poika. Nyt voidaan tehdä kuvia, ei tietenkään vieläkään epäjumalankuvia. On syytä lainata Johannesta:
"Jos kuvaisimme näkymättömän Jumalan, tekisimme totisesti syntiä. Onhan mahdotonta kuvata ruumiitonta ja näkymätöntä ja kuvaamatonta ja hahmotonta. Ja vielä: jos tekisimme ihmisten kuvia ja pitäisimme niitä jumalina ja palvelisimme niitä jumalina, olisimme totisesti jumalottomia. Mutta mitään sellaista me emme tee. Mutta emme erehdy, kun teemme kuvan Hänestä, joka on lihaksi tullut Jumala ja ilmestyi lihassa maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa sanomattomassa hyvyydessään ja otti lihan luonnon ja paksuuden ja muodon ja värin."
Kristuksen ikoni

Aineen ylistys

Jumala otti "lihan luonnon ja paksuuden ja muodon ja värin". Jo tämä tosiasia saa Johanneksen ylistämään ainetta. Johannes kirjoittaa:
Ennen ei ruumitonta ja hahmotonta Jumalaa suinkaan kuvattu. Mutta kun Jumala on nyt ilmestynyt lihassa ja elänyt ihmisten keskuudessa, kuvaan Jumalan näkyvän puolen. En kumarra ainetta, vaan kumarran aineen Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin. En kunnioita sitä Jumalana - pois se! ... Älä pidä ainetta pahana, sillä se ei ole arvotonta. Eihän mikään Jumalan tekemä ole arvotonta."
Ikoneita vastustavat olivat usein - ainakin jossain määrin - epäluuloisia ja vähätteleviä ainetta kohtaan. Aineellinen ja hengellinen ei oikein heidän silmissä ollut mitenkään yhteydessä. Kiusauksena - varmaankin kaikissa uskonnoissa - on ollut pako aineellisuudesta. On jopa väitetty kaiken aineellisen olevan pahan jumalan luomaa. Pelastus on nähty paljolti pelastuksena aineesta ja maailmasta. Ortodoksisen kristinuskon laita on toisin.

Toistuva aihe Johanneksen kirjoituksissa, muissakin, on ajatus ihmisestä "kaksinkertaisena" olentona. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että ihminen on sekä luuta että luonnetta. Hän koostuu sekä sielusta että kehosta, sisimmästä ja ulkoisesta. Sanaparit ja käsitteet joilla asiaa on pyritty kuvaamaan, ovat olleet lukuisat historian aikana. Ihmisen minuus ei ole vain sisin, vaan myös ulkoinen. Ihminen ei oikein voi sanoa, että "minulla on keho", vaan "minä olen keho". Ihminen on psykosomaattinen kokonaisuus, kuten hienosti sanotaan. En tiedä onko sielullisruumillinen sen parempi sana. Ajatus on tärkein, ei niinkään sanat sitä kuvatessa.

Johannekses kokee tärkeänä muistuttaa, että usko toteutuu myös keholla. "Kaksinkertaisena", kuten hän asian ilmaisee. Nykyisin sanoisimme varmaan "tuplana". Näin hän kirjoittaa Ortodoksisen uskon tarkka esitys -teoksessan:
"Olemme koostuneet näkyväisestä ja näkymättömästä eli hengellisestä ja aineellisesta luonnosta. Me edeskannamme Luojalle myös kaksinkertaisen kumartamisen, aivan niin kuin veisaamme sekä ymmärryksellä että ruumillsilla huulillamme. Ja meidät kastetaan vedellä ja Hengellä ja yhdistymme Herraan kaksinkertaisesti: osallistuamme sekä pyhistä salaisuuksista että Hengen armosta."

Kunnioitus ja palvonta

Yhtenä päivänä eräs munkki kutsuttiin keisarin eteen. Keisari sanoi munkille halveksuvasti: "Tyhmä munkki, etkö ymmärrä että Kristuksen kuvan päälle voi astua ilman, että on epäkunnioittava hänelle." Nokkela munkki vastasi heittämälä keisarin kuvalla varustetun kolikon palatsin lattialle ja sanoen: "Siinä tapauksessa, voin varmaan kävellä kasvonne päältä loukkaamatta teitä." Keisarin henkivartiosto keskeytti munkin itse teossa ja hänet tapettiin keisarin kuvan pilkkaamisesta.

Tämä kertomus on lyhykäisyydessään asiaan menevä. Kunnioittamalla ikonia ortodoksi ei palvo puuta tai muutakaan ainetta. Hän ei kunnioita vaikkapa kultaista kehysta tai muuta arvokasta ikonissa. Kunnioittamalla ikonia hän kunnioittaa siihen kuvattua.

Yksinkertaisimmillaan voisi sanoa, että yksin Jumalaa - Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä - palvotaan. Kunnioitusta osoitetaan muille. Pyhille, ristille, evankeliumille, Raamatulle, ikoneille ja monelle muulle.

Ikonit tänään

Ikonit ovat ortodoksisuuden "käyntikortteja". Ne puhuttelevat monia. Usein ne kuitenkin ymmärretään väärin, usein jopa tahallisesti. Monet jopa panetellen syyttävät ortodokseja ties mistä epäjumalanpalvonnasta.

Ikoni on "hiljainen ja kaunopuheinen" todistus. Aikana jolloin kasvavassa määrin halutaan maallistunut "tyhjä tila" ja uskonnollisia symboleja halutaan poistaa julkisesta tilasta, ikoni on usein "jäänmurtajana", syystä tai toisesta. Olkoon syyt mitkä tahansa, ikoni täyttää tehtävänsä jo siinä hetkessä, kun ihmisen katse lankeaa siihen, vaikkakin vain silmänräpäytyksen ajaksi.

Ortodoksipiispa Volokolamskin metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on kiteyttänyt ajatuksen ikonista "hiljaisena ja kaunopuheisena" todistajana kauniisti seuraavasti:
"Moni samaistaa ortodoksisuuden, erityisesti lännessä, ennen kaikkea bysanttilaisiin ja vanhoihin venäläisiin ikoneihin. Harva tuntee ortodoksista teologiaa, harvempi tietää ortodoksisen kirkon sosiaalisesta opetuksesta ja vielä harvemmat astuvat ortodoksiseen kirkkoon. Bysanttilaisten ja venäläisten ikonien jäljennöksiä löytyy ei vain ortodoksissa ymäristöissä, vaan myös katolisissa ja protestanttisissa, jopa ei-kristillisissä. Ikoni on ortodoksisuuden hiljainen ja kaunopuheinen julistaja, ei vain kirkon piirissä, vaan myös ympäristöissä jotka ovat vieraita sille tai jopa vihamielisiä. Leonid Uspenskin (k. 1987) mukaan: 'Ikonikiistan aikana kirkko kamppaili ikonin puolesta, mutta nykyaikana ikoni kamppailee kirkon puolesta.' Ikoni kamppailee ortodoksisuuden, totuuden ja kauneuden puolesta. Loppujen lopuksi se kamppailee ihmissielun puolesta, sillä sielujen pelastuksessa on kirkon olemassaolon merkitys ja päämäärä."