24. syyskuuta 2012

"Hyvin on oppi mennyt perille"

"Hyvin on oppi mennyt perille." Lausahdus oli tahaton. Ensireaktio. Henkilö oli saanut kuulla, että poikani Anton oli kotona rakentanut legoista kirkon ja autot olivat pappeja tässä pyhäkössä.

Jäin miettimään lausahdusta. En usko sen taustalla olevan mitään tietoista ja harkittua pohdiskelua. Se oli luonteltaan sellainen sadasosasekunnissa annettu ensilausahdus kerrottuun asiaan. En tunne henkilöä, eikä hän kovinkaan paljon perheeni elämää. Ollaan siis sellaisia leikkipuistotuttuja.

Ammattini hän tietää ja suunnilleen sellaiset perustiedot perheestämme kuten lapsien nimet ja joitakin arkisia jokapäiväisiä asioita, mutta pitkälti tähän se jää.

Lause jonka hän sanoi kuvastaa mielestäni hyvin ajatusta, että uskonnollinen kasvatus on jotenkin erikoista. Asiaa on vaikea selittää. "Hyvin on oppi mennyt perille." Lauseen voi toki ymmärtää myönteisenä kehuna. Lapsi on osa perheenne elämää, johon kuuluu usko, jumalanpalvelukset, rukous ja pyrkimys uskonmukaiseen elämään.

Lapsi jumalanpalveluksessa

Toisaalta lausahdus on ehkä hieman erikoinen. Rivien välistä paistaa läpi tuo sana oppi ja perille meno. Jos poikani olisi leikkinyt taloa ja pihatöitä, autojen ollessa vaikkapa ruohonleikkureita, kun isä tai äiti leikkaa paljon nurmikkoa ja poika on auttamassa, olisiko lausahdus ollut sama? Luulen että ei olisi ollut. Ehkäpä sen sijaan tämä: "Voi, kuinka söpöä."

Lapsi kasvaa perheessä osaksi sen elämää. Lapsi imee itseensä perheen elämän, arvot ja maailmankatsomuksen. Se näkyy niinkin arkisisssa asioissa, kuin äidinkieli tai vaikkapa ruokatottumukset.

Asenteet ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan opitaan kotona. Sekä hyvät että huonot. Myös ennakkoluulot syntyvät kotona. Jos kolmevuotias haukkuu maahanmuuttajaa mutakuonoksi on hän sen todennäköisesti oppinut kotona. Kielenkäyttökin opitaan kotona. Jos pieni lapsi sanoo vittu tai perkele on hän sen luultavammin oppinut kotona.

Yllättävän moni ihmettelee, että perheessä annetaan uskonnollista kasvatusta. Ajatellaan, että se on jotain päälleliimattua. Toiset ovat "ulkoistaneet" sen koulun uskonnonopetukselle. Ongelmana tässä on se, että koulu antaa tietoa, eikä niinkään luo uskonnollista identeettiä, vaan opetussuunnitelmankin mukaan tiedollisesti vahvistaa sitä.


Pahimmillaan uskonnollinen kasvatus nähdään aivopesuna. Samat ihmiset, jotka ovat tuominneet uskonnollisen kasvatuksen aivopesuksi tai joksikin muuksi ahdistavaksi, saattavat kylläkin saattaa lapsensa jonkin aatteen piiriin. Toki sitten on vielä jokunen ateisti, joka kirkkain silmin väittää antavansa lapsensa itse päättää.

Kuvassa yllä lapset Neuvostoliitossa osoittavat mieltään. He julistavat, että heitä ei saa "sekoittaa viettämällä joulua ja pystyttämällä joulukuusta" tai että kasvata lapsesi "opettajalla, ei Jumalalla". Luulisin, että jokainen järkevä ihminen ymmärtää, etteivät lapset omia kantojaan tässä esitä.

Yritän väittää, ettei ole olemassa täysin kaikesta aatteista, vaatteista ja rooleista vapaata, "neutraalia" lapsuutta tai että lapsi voitaisiin pitää "tyhjänä tauluna" aikuisuuteen asti. Lapsi omaksuu ympäristönsä maailmankuvan. Tämä on kiistatonta. Siitä voidaan toki väitellä mitä lapsen olisi hyvä omaksua.

Toisaalta jokunen tutustuttaa lapset maailmankatsomuksiin, kuten irtokarkkeihin. Lapselle maailma aatteineen ja uskoineen näyttäytyy todennäköisesti isona supermarkettina laajoine valikoimineen. Tietenkään lapsi ei itse valitse "kosmista irtokarkkipussiaan", vaan "syö" vanhempien valitseman sekoituksen. Ei tämä "irtokarkkien sekamelska" ole sen "vapaampi" lapselle kuin vanhempien kokonaisvaltainen sitoutuminen yhteen karkkilaatuun ja sen perinteeseen. Irtokarkki-mallia saatetaan kylläkin pitää "suvaitsevampana", "sivistyneempänä" ja jotenkin "vapaampana". Tätä se ei loppujen lopuksi ole, ainakaan lapsen kannalta.

Irtokarkki-malli myös antaa ymmärtää, että juuri sen valikoima on rikas ja vivahteikas valikoiman suhteen. On pieni ja suuria "karkkeja" ja kaikki on maukkaita. Kaikki ikävät ja vähän kirpeät karkit on poissa. Kaikki on valitsijan mielen mukaisia. Jos jokin "karkki" on liian älyllisesti, eettisesti tai hengellisesti haastava voi sen aina jättää valitsematta "omaan pussiinsa". Yhden uskon ja sen perinteen sen sijaan varmaan luullaan olevan suunnilleen vain mustia merkkareita. Itse asiassa sekä yhden uskon "karkkipussi" tai sitten itse koottu ovat varmaankin molemmat hyvin "värikkäitä" valikoimaltaan, mutta ero on siinä, että yksi on itse valittu ja toinen itse vastaanotettu.

Nuori alttariapulainen

Suurin osa uskonnollista kasvatusta, ainakin omassa perheessäni, ei ole niinkään "annettua oppia", vaan tapahtuu osallistumisen kautta. Minä ja vaimoni käymme jumalanpalveluksissa. Tietenkin lapset kulkevat mukanamme. Opetamme heille ristinmerkkiä ja kutsumme heidät mukaan iltarukouksiin kotona. Näytämme ikoneita ja kerromme mitä ne esittävät. Lapset osallistuvat ehtoollisesta ja heidät opetetaan kunnioittamaan pyhää.

Pieni monikulttuurinen huomio. Lapsi, joka oppii kunnioittamaan pyhänä jotain omaa, oppii myös helpommin kunnioittamaan muiden pyhänä pitämiä asioita. Toki ihmisen voi kasvattaa väheksymään toisten pyhänä pitämiä asioita. Raittiissa ja tuiki tavallisessa uskonnollisessa kasvatuksessa opitaan kunnioittamaan pyhää ja samalla aikaa arvostamaan ja kunnioittamaan toisten pyhänä pitämää. Oma taju pyhästä ja sen pyhänä pitämisestä auttaa ymmärtämään, että on pyhiä asioita, joita ei saa loukata. Olkoot ne sitten omia tai muiden, tuttuja tai vieraita.

Uskonnollinen kasvatus on osa elämäämme. Se on siinä mukana koko ajan. Onhan usko "arkinen" asia elämässämme. Poikamme ei kuuntele vain uskonnollista musiikkia. DVD:t ovat aiheiltaan esimerkiksi Autot, Dinojuna ja Pikku-Kakkonen. Anton-poika muuten osaa Autot-elokuvien hahmot paremmin kuin apostolit tai ortodoksisen kirkon pyhät. Samalla hän kuitenkin tietää vaikkapa Sergei Radonežilainen (1300-luku) elämäkerran tai että pyhän Nikolaoksen (300-luku) päivänä saa lahjan. Hänelle "rukukset" (rukoukset Antonin nimittämänä) ovat arkinen osa ruokailua tai tapahtuma hampaanpesun ja iltasadun välissä.

Dinojuna
©YLE

Kaiken tämän jälkeen puheet aivopesusta ja muusta pakottamisesta tuntuvat jotenkin huvittavilta. Tiedän, että jonain päivänä lapsillemme kehittyy selkeästi oma mieli ja he tulevat tekemään päätöksensä itsenäisenä. Vapauden valita ja kulkea oma tiensä sallin heille. Rukoilen heidän puolestaan. Lohdullista on muistaa, että jokainen joka kohti totuutta kulkee, kulkee kohti Kristusta. En varsinaisesti pelkää tätä päivää, mutta tietenkin olen huolissani (kuten varmaan lukuisat vanhemmat). Suuri maailma on pikkuhiljaa heidän tallustettavanaan.

Minä olen pappi. Voisin kuvitella, että joku päivä poikani ja tyttäreni ottaa asian esiin - sekä hyvässä että pahassa. En tiedä tuleeko se olemaan jonkinlainen turgenevläinen Isät ja pojat -yhteenotto. Oikea sukupolvien maailmojen mittelö. Ken tietää.

Kirjoituksesta tuli aika pitkä, jos ajattelee, että se lähti liikkeelle yhdestä lauseesta leikkipuistossa. Lopuksi haluan lainata itselleni tärkeätä opetusta ortodoksipapilta Alexander Schmemannilta (k. 1983). Opetus oli osa radiolähetystä Neuvostoliittoon. Ohjelmaa piti tietenkin kuunnella salaa, se ei ollut suosiossa vallanpitäjien silmissä.
"Lapsi ei tunne vielä elämän jakaantumista menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, tätä surullista kokemusta lopullisesti menetetystä ajasta. Lapsi elää täysin nykyhetkessä, hän on täysin läsnä siinä, olipa sitten kyse ilosta tai surusta. Hän on
täynnä iloa, siksi puhutaan lapsennaurusta tai lapsenhymystä. Hän on täynnä murhetta tai epätoivoa, siksi puhutaan lapsenkyynelistä ja siksi hän itkee ja nauraa niin helposti ja hillittömästi. Lapsi on eheä sekä suhteessa aikaan että koko elämään, hän antautuu täysin kaikkeen. Hän ei suhtaudu maailmaan järkiperäisesti tai analyyttisesti. Hän ei ota vastaan sitä vain yhdellä aistilla, vaan koko olemuksellaan. Siksi maailma avautuu hänelle kaikissa ulottuvuuksissaan. Jos eläimet puhuvat lapselle tai puut kärsivät tai iloitsevat, aurinko hymyilee ja jos tyhjä tulitikkulaatikko voi muuttua autoksi, lentokoneeksi tai taloksi, se ei tarkoita, että lapsi olisi tyhmä tai kehittymätön. Lapselle on nimittäin annettu ja paljastettu ihmeellinen syvyyden ja kaiken kaikkeen liittymisen tunne. Lapsella on lahja yhdistyä täysin maailmaan ja elämään. Kasvaessamme me todellakin menetämme toivottomasti kaiken sen."