10. elokuuta 2012

Uusi uljas maailma

Nykyään lainsäädäntö kieltää ristin näkyvän pitämisen. Uskonnosta on vaikea puhua julkisesti, vaarana on että joku kuulee ja valittaa viranomaisille ”häiritsevästä ja loukkaavasta julistamisesta”.

Tämän olen saanut nahoissani tuntea kun pappina satuin vuosia sitten mainitsemaan sanan Jumala liian julkisessa tilassa. Taisin vaimoltani kysyä jumalanpalveluksen ajankohtaa. Joku samassa jonossa ollut kuuli keskustelumme. Sain päiväsakot ja merkinnän rekisteriin.

Pappina ei ole helppoa nykyään olla. Ei se toki vuosikymmeniä sittenkään ollut helppoa, mutta se oli toisenlaista. Toki silloinkin puhuttiin ”uskonnosta” ja kiisteltiin sen näkymisestä. Nykyään ei tarvitse kiistellä sillä se on lainsäädännöllä määritelty "yksityisasiaksi”.

Tämä on aiheuttanut hankausta perhe-elämän ja muun elämän välillä. Kotona rukoilemme yhdessä, mutta jo päiväkodissa ja myöhemmin koulussa lapset ovat kuin tyhjiössä. Joskus heille jopa koulussa kerrotaan taudista nimeltä ”uskonto”. Sanat uskonto, tauti, vääristymä ja parantuminen ovat esillä tunneilla.

Häväisty ikoni Nyky-Venäjältä
©Pravmir.ru

Koulumaailma ei siis enää ole ennallaan. Ennen siellä opetettiin ja annettiin tietoa, kuten myös kasvatettiin. "Oman uskonnon opetus" lopetettiin jo vuosikymmeniä sitten. Sen lopettaminen nähtiin suurena edistysaskeleena.

Yleinen uskontotiede sai aikanaan myös loppua, sillä koettiin ”epäreiluksi ja monikulttuurisen” yhteiskunnan vastaisena, ettei tunneille kyetty koko peruskoulun aikanakaan käymään läpi, edes oppitunnin verran, jokaista maailman tuhansista uskonnoista ja hengellisistä perinteistä.

Nykyään luokassa on aina kaksi opettajaa, jokaisessa oppiaineessa. Yksi opettaa ja toinen ei varsinaisesti opeta, vaan valvoo opetusta. Molempia - heidän tietämättään - valvotaan vielä videovalvonnalla. Suoraa kuvaa ja ääntä kulkeutuu koulun valvomoon.

En ole astunut jalallanikaan yhteenkään kouluun moneen vuoteen. Pappia ei sinne missään nimessä päästetä. En edes voi hakea lapsiani koululta suoraan, vaan odotan heitä koulunportilla kadun toisella puolella. En ole itse mitenkään aiheuttanut kieltoa, mutta pappeja ja muita uskonnollisten ”rekisteröityneiden järjestöjen” vastuuhenkilöitä on lähtökohtaisesti kielletty menemästä kouluihin, toreille ja yliopistoihin.

Kaikki alkoi siitä kun eräs luterilainen pappi vahingossa tiputti salkustaan Raamatun erään koulun portaille. Yksi lapsi löysi sen ja kotona kysyi kirjasta ja miksi ei ollut koskaan kuullut siitä. Kuukausitolkulla asiaa päiviteltiin mediassa ja blogien määrä aiheesta ylitti nopeasti tuhatluvun.

Kasvata lapset opettajalla, ei Jumalalla
Älä hämmennä meitä joululla ja kuusella
Mielenosoitus Neuvostoliitosssa

Ikoneita ja ristejä ei saa pitää näkyvillä ”julkisessa tai yhteisessä” tilassa. Ennen pidimme pientä ikonia kotimme ulko-ovessa, mutta taloyhtiö teki erään asukkaan pyynnöstä valituksen ja saimme varoituksen. Nykyään ikonimme ei edes näy eteisestä, sillä kerran saimme ovensuussa seisovalta talonmieheltä varoituksen ”uskonnollisten symbolien” saattavan näkyä ovensuussa seisovalle.

Työni kannalta tilanne on vaikea. Viittaa ja papinristiä kannan työsalkussani ja laitan ne päälleni aina vasta kirkon tai kodin oven sulkeuduttua. Kerran unohdin ne päälleni kulkiessani eräästä kodista autolleni ja joku näki minut parkkipaikalla. Valitus tehtiin ja pelättiin jopa ”asuntojen hintojen putoamista ja alueen maineen vaarantuntumista”.

Ennen kirkot, rukoushuoneet ja muut pyhäköt olivat näkyvä osa yhteiskuntaa. Niiden ”hävittäminen” alkoi asteittain. Ovat ne toki vielä olemassa. Aluksi vain kaupunkien ja maakuntien järjestyssäännöt kielsivät ristien ja muiden merkkien liian näkyvän esilläpidon. Seinässä sai pitää ristin ja tiedot pyhäköstä, kunhan ne eivät näkyneet korttelia pidemmälle.

Lukuisten järjestyssääntöjen tullessa yleisen lainsäädännön piiriin päätettiin, että seinälläkin olevat ristit piti poistaa. Ilmoitustaulut piti myös poistaa, sillä tiedot jumalanpalveluksista ja niiden ajankohdasta saattoivat aiheuttaa ”pahennusta ja olla ’neutraalin’ yhteisen tilan loukkaamista”.

Liturgia
©Andrei Verikov

Kirkonkellojen soitto kiellettiin maanlaajuisesti jo vuosikymmeniä sitten. Kattoristien kiellon tullessa voimaan piti kellotornitkin poistaa, sillä niiden muoto muistutti liikaa ”uskonnollisista kiinteistöistä”.

Hautausmaita ei enää ole. Ne otettiin hyötykäyttöön ja ovat usein suurten toimitilakiinteistöjen alla. Nykyään kaikki kuolleet poltetaan ja tuhkat lasketaan putkesta syvälle maanpinnan alle. Kuolema sanana on vielä käytössä, mutta se on koettu ahdistavaksi, joten yleisesti puhutaan elämän hiipumisesta. Toista hyvää sanaa ei ole vielä löydetty. Kaikki jotenkin masentavat ja ahdistavat.

Jumalanpalveluksista ei saa ilmoitella julkisesti. Monet lehdet valittelivat tulojen vähentymistä ja saivatkin erityislailla ylimenoavustusta valtiolta. Pyhäköstä ei saa kuulua rukouksen tai laulun ääntä. Kesällä on pyhäkössä kuuma kun ikkunat on pidettävä kiinni. Niitä on jopa jouduttu tiivistämään lisää. Ovet on jo kauan sitten olleet äänitiiviitä.

Onneksi lapsemme on jo teini-iässä. Nykyään terveysviranomaiset ja hyvinvoinnin laitos suosittelee alle kouluikäisten lasten ”varjelemista” uskonnolta. Heidät saa vielä toistaiseksi tuoda jumalanpalveluksiin, mutta luulen pian senkin kiellettävän. Lapsethan saattavat puheillaan kirkossakäymisestään ”häiritä julkisen tilan neutraaliutta”. Vanhemmat joutuvat tästä vastuuseen ja lapsi lähtee kesäkurssille.

Nimilaki on kokenut mullistuksen. Kaikki vähänkin kristillisyyteen viittavat nimet eivät ole vielä kiellettyjä, mutta väestörekisteriviranomainen suhtautuu niihin hieman varauksella. Nimi Maria on enää harvalla. Lähes samanmoisen uudistuksen on kokenut viikko- ja vuosijärjestelmä.

Nykyään ei ole pyhäpäiviä, koko käsite "pyhä" on kitketty pois. Nykyään on säännöllisesti kahden kuukauden välein yleiset vapaat neljä päivää. Sunnuntaita ei enää tunneta. Ei ainakaan pyhäpäivänä. Juhlapyhiä ei ole. Ainoa päivä, jota maanlaajuisesti juhlitaan on maan itsenäisyyspäivä. Silloin ei juhlita itsenäisyyttä vieraasta vallasta, vaan juuri itsenäisyyttä kaikesta "yksilön vapautta rajoittavasta". Se taisi olla parikymmentä vuotta sitten, kun julistettiin maa tällä tavoin "vapaaksi" ja "yksilön itsenäiseksi".

Tässä vapaapäivät sitten ovatkin, muuten ollaan töissä tasaiseen tahtiin. Kaupat ovat nykyään aina auki. Kauppa ei tunne lepoa, eikä enää edes yöaikaa.

Liturgia
©Petri Aho

Mummoja ei ole vuosikausiin näkynyt jumalanpalveluksissa. Joitakin vuosia sitten säädettiin laki ”arvokkaasta kuolemasta” ja siihen kuului ikäihmisten varjeleminen uskonnolta. Huomattiin, että kuoleman lähestyessä ihminen alkoi miettiä elämänsä kulkua ja kiinnostua ”epäterveellisellä” tavalla uskon kysymyksistä ja kuoleman jälkeisestä ajasta.

Ihmiset elävät nykyään pitkään. 90-vuotiaat ovat kasvava ryhmä. Harva kuitenkaan pääsee sadan vuoden ikään, sillä ”arvokkaan kuoleman” ohjelman tavoitteisiin kuuluu kannustaa ottamaan pillerin hyvissä ajoin. Valtiovarainministeriölläkin oli osansa tässä. Kulut ikäihmisistä olivat riistäytyneet käsistä. Heitä kannustettiin ”kantamaan vastuunsa” ja sopivassa kohdin valitsemaan ”armokuoleman”. Se on armollinen yhteiskunnan kustannuksille.

Harva edes kärsii kivuista enää, sillä lääkkeet ovat hyvin tehokkaat ja kuin täsmäaseet hoitavat kaikki kivut. Armokuolema muuttuikin nopeasti juuri taloustyöryhmän asiaksi, sillä kivuista ei ollut enää kyse, vaan talouskysymyksestä.

En minä valita. Hämmästelen vain kehityksen nopeutta. En tiedä onko kyse kehityksestä. Jotkut muistavat vielä entisen ajan. Suurin osa on sen unohtanut. En pelkää, eiköhän tämä tästä. Uskon. En tiedä onko meitä enää paljon. Vaikea tietää. Jumalanpalveluksiin kylläkin tulee paljon väkeä. Se yhä hämmästyttää viranomaisia. Kokonainen työryhmä on pohtinut asiaa jo vuosia. Heidän raporttiaan tilanteesta odotetaan ja myös ehdotusta lainsäädännön uusimmista muutoksista.


Kirjoitus on vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Älä ota sitä liian vakavasti. En sen myötä toivo tällaista tulevaisuutta, enkä välttämättä edes näe sitä todennäköisenä. "This is a work of fiction. Names, characters, places and incidents are either the product of the author's imagination, or are used  fictitiously. Any resemblance to actual persons, living or dead, business establishments, events, or locales is entirely coincidental."