7. elokuuta 2012

Papilta kysyttyä 16

Naimisiin? Ortodoksipappi ja politiikka? Jälkiviini? Tolstoi ja ortodoksinen kirkko?

Naimisiin? 

Pyhissä toimituksissa ja erityisesti sakramenteissa ihminen kokee "häivähdyksen taivaista ja maistaa Jumalan valtakuntaa".

Ortodoksisessa kirkossa avioliitto on sakramentti. Tämä kertoo siitä, että avioliitolla on keskeinen sija ortodoksisessa kirkossa. Se ei ole vain jotain maallista.

Alla hieman huomioita käytännön asioista. Paljon syvällistä jää kertomatta. Avioliiton sakramentti on paljon enemmän kuin "maallinen" tai "ulkoinen" asia. Tämä ehkä osaltaan selittää ortodoksisen kirkon vastahakoisuuden pyrkimyksiin muokata avioliittoa puhtaasti maallisesta tai yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Tämä on toki jo toinen aihe. Itse aiheeseen.

Ennen avioliiton sakramenttia on suoritettava avioliiton esteiden tutkinta. Usein puhutaan kuulutuksesta. Esteiden tutkinta on lain vaatima proseduuri ja siinä varmistutaan siitä, että aiottu avioliitto on lain mukaan sallittu. Esteiden tutkinta tehdään seurakunnassa. Jos toinen osapuolista on luterilainen, voidaan tutkinta tehdä myös luterilaisessa seurakunnassa. Tutkinta voidaan myös tehdä maistraatissa. Tutkintakaavakkeen allekirjoittavat molemmat. Todistus esteettömyydestä on voimassa neljä kuukautta.

Vihkikruunut
©Helsingin ortodoksinen seurakunta

Tehdessään esteiden tutkinnan - kuulutuksen - voi samalla varata kirkon ja sopia toimituskeskustelusta papin kanssa. Tällöin vihkipäiväkin tulee valituksi. "Vihkiharjoitus" voidaan tarpeen tullen järjestää kaavan ja muiden asioiden läpikäymiseksi. Monia jännittää ortodoksihäät. Tämä on ymmärrettäväää, mutta kenenkään ei tarvitse olla huolissaan. Vaikka monelle häät ovat ensimmäiset ja ainoat, pappi ei vihi ensimmäistä kertaa ja opastaa tarpeen tullen.

"Kirkkohäät" eivät välttämättä ole suuret häät. Valitettavan usein kuule sanottavan: "Halusimme pienet häät ja siksi menimme maistraatissa naimisiin." Itse asiassa kaava on sama, olkoot häät suuret tai pienet. Häiden suuruus - myös kustannuksiltaan - aiheutuu pelkästään hääjuhlasta, ei seurakunnasta.

Avioliittoon voi myös valmistautua hengellisesti. Tämä on itse asiassa suositeltavaa. Suureen askeleeseen valmistaudutaan rukouksella. Ortodoksin olisi myös suositeltavaa osallistua katumuksen sakramenttiin. Asiasta voi keskustella papin kanssa.

Hääjärjestelyiden yhteydessä olisi syytä muistaa myös avioliiton merkitys. Avioliitto on enemmän kuin vain toimitus. Avioliitto viittaa parisuhteeseen ja liittoon, eikä yksin vihkitoimitukseen. Avioliitto toteutuu elämässä. Vihkiminen ei myöskään ole magiaa. Eräs ortodoksisen vihkimisen rukous ilmaisee kauniisti ajatusta avioliitosta elämänä:
Valtias, ota vastaan meidän, sinulta apua anovien rukous, ja ollen täälläkin läsnä näkymättömällä suojeluksellasi siunaa tämä avioliitto, ja anna näille palvelijoillesi rauhallinen elämä, pitkäikäisyys, ymmärrys, keskinäinen rakkaus rauhan yhdyssiteessä, kauan elävät jälkeläiset, siunausta lapsista, kunnian kuihtumaton seppele. Salli heidän nähdä lapsenlapset, varjele heidän yhteiselämäänsä vapaana juonitteluilta, ja anna heille ylhäältä taivaan kastetta ja maan lihavuutta. Täytä heidän talonsa vehnällä, viinillä ja öljyllä, ja kaikella hyvyydellä, jotta he jakaisivat puutteessa olevillekin, ja anna myös läsnä oleville kaikki heidän pelastuksekseen anomansa.

Ortodoksipappi ja politiikka?

Aihe on monesti ajankohtainen.

En aio menneitä selostaa, vaan yleisemmin kertoa lyhyesti ortodoksipapin suhteesta - tai "suhteettomuudesta" - politiikkaan. Turhaan kantaani politiikasta tiedustellaan.

Vanha viisaus on, että ortodoksipapin kuuluisi olla kaiken poliittisen "yläpuolella ja ulkopuolella".

Papin tulee olla ykseyden vaalija. Kaikki kaikille, kuten sanotaan. Puoluepolitiikka on jo nimeltäänkin paljastava. Miettikää vaikkapa sanaa puolueellisuus. Kyseessä ei ole ihan viaton sana.

Ortodoksisen kirkon näkökulmasta suomalaisessa luterilaisuudessa esiintyvä puoluesidonnaisuus seurakuntaelämässä on mahdottomuus jo ajatuksena.

©Petri Aho

Toki kaiken näköisiä ja muotoisia "poliittisia" ympäristöjä on tullut tutuksi ortodoksiselle kirkolle. Parintuhannen vuoden aikana ehtii nähdä kaikenlaista.

On hyvä muistaa, että ortodoksinen kirkko toimii tällä hetkelläkin hyvin erilaisten poliittisten järjestelmien piirissä. Eri aikoina se on osoittanut tukensa, toisinaan taas ottanut etäisyyttä. Sen pyrkimyksenä on aina - ainakin ihanteellisesti - rauha, ykseys ja sovinto.

Kannanotot tapahtuvat aina kirkollisen "komentoketjun" mukaisesti ja koko kirkon nimissä. Sooloilevat papit eivät tähän kuulu. Niitäkin on ollut, mutta ne vain "tuovat julki säännön", kuten vanha sanonta kertoo viitaten poikkeuksiin.

Ortodoksipappi pysyy politiikan "yläpuolella ja ulkopuolella", eikä edes ilmeellä missään tai milloinkaan ilmaise kantaansa. Hän elää ikään kuin politiikka ei edes olisi. Pappikin toki äänestää, jos äänestää, edellyttäen että hän elää demokratiassa, mutta jääköön äänestäminen hänen asiakseen.

On hyvä tiedostaa, että pappi pyrkii olemaan yhteiskunnallinen tekijä, muttei poliittinen. Raja ei tietenkään ole aina selvä, mutta malttia tulee olla ja arvostelukykyä. Kirkko ja sen papisto pyrkii siis olemaan yhteiskunnallinen vaikuttaja, muttei (puolue)poliittinen vaikuttaja.

Kirkon ei tule jäädä (vaikka se onkin toisinaan jäänyt) ”katselemaan taivaalle” (vrt. Ap. t. 1:11) ja unohtaa olevansa lähetetty. Hienommin sanottuna, sillä on missio. Toisia hieman runollisempia sanoja ovat kehotus olla maailman valo, suola ja jopa sielu.

Pappi Andrei Verikov (s. 1976) on nasevasti kiteyttänyt asian papin näkökulmasta näin ja muutenkin hyvin:
Mieleeni palautuu eräs vierailu kreikkalaisessa luostarissa. En tiedä mistä se johtui, että ryhdyin utelemaan nunnilta heidän suhdettaan jalkapallojoukkueisiin. Vastaus oli kuitenkin mitä parhain: 'Ei minun tarvitse kannattaa mitään joukkuetta, sillä olen vain ja ainoastaan Kristuksen puolella.' Tämä taitaa olla se paras vastaus myös ortodoksisen papin suuhun silloin, kun puhutaan puolueista ja politiikasta.

Jälkiviini?

Sana viittaa ortodoksisen kirkon ehtoollisen jälkeen tarjottavaan tilkkaan viiniä ja palaseen leipää. Kyseessä on Venäjän ortodoksisesta kirkosta peritty tapa.

Parempi olisi puhua jälkiviinistä ja -leivästä. Venäjäksi tätä kutsutaan zapivka-sanalla. Se viittaa alashuuhtaisuun, vaikkapa lääkkeiden alas huuhtomiseen vedellä. Käytössä on myös teplota-sana, joka viitta lämpöisyyteen. Jälkiviiniin on sekoitettu lämmintä vettä. Alashuuhtominen ja lämpimyys kiteyttävät hyvin jälkiviinin ja -leivän tarkoituksen. Kyse on käytännöllisestä asiasta. Sillä ei ole yhtikäs mitään tekemistä varhaiskirkon agape-aterian kanssa.

Jälkiviinin ja -leivän nauttiminen on siis käytännöllinen asia. Osallistuminen niistä huuhtaisee alas kaikki ehtoollislahjat - Kristuksen ruumiin ja veren. Tilkka viiniä vedellä ja palanen leipää myös vahvistaa ehtoollispaaston jälkeen. Jälkiviinistä ja -leivästä osallistuvat sekä kirkkokansa että papisto. Ei-ortodoksi ei osallistu jälkiviinistä ja -leivästä, sillä eihän hän osallistu ehtoollisestakaan. Hieman kiintoisia "ekumeenisia" avauksia on tehty tällä saralla. Asiasta enemmän täällä.


Tolstoi ja ortodoksinen kirkko?

Venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (k. 1910) suhde ortodoksiseen kirkkoon on surullinen, mutta opettavainen. Loppujen lopuksi on kyse omasta vastuusta elämänsä päätöksistä.

Tolstoi on yksi venäläisen kirjallisuuden suurista nimistä. Itse asiassa hän on yksi suurista nimistä maailmankirjallisuudessa.  Romaanit Sota ja rauha ja Anna Karenina ovat kiistatta klassikkoja. Ajattelemista saa myös pienempien teosten äärellä, kuten vaikkapa Ivan Iljitšin kuolema -kirjasta.

Tolstoi

Venäjän ortodoksinen kirkko totesi vuonna 1901 Tolstoin eronneen ortodoksisesta kirkosta. Helmikuisena päivänä ortodoksinen kirkko siis totesi jo tapahtuneen. Venäjän ortodoksinen kirkko ei langettanut mitään kirouksia Tolstoille, kuten joskus vääristellen väitetään. Kirkko totesi tosiasian, jonka alullepanija oli Tolstoi itse. Hän ei halunnut olla tekemisissä kirkon kanssa. Hänen uskoonsa (ja epäilykseensä) ja etsintäänsä voi muun muassa tutustua Tunnustuksia -kirjoituksessa.

Jälkikäteen on toivottu Venäjän ortodoksisen kirkon peruuttavan päätöksensä. Ongelma vaatimuksessa on se, että Tolstoi ei ole enää täällä vastaamassa tai "peruuttamassa" omaa päätöstään. Hänhän itse otti ja lähti, "ovet paukkuen", ja vieläpä suureen ääneen.

Patriarkka Aleksi II (k. 2008) totesikin kerran: "Mielestäni meillä ei ole oikeutta pakottaa miestä, joka eli sata vuotta sitten, palamaan kirkkoon jonka hän hylkäsi..." Tolstoi ei koskaan katunut lausumiaan kirkosta ja tekemiänsä päätöksiä.

Tolstoi kuoli Astapovon juna-asemalla vuonna 1910. Hän oli pyytänyt Optinan luostarista ohjaajavanhuksen luokseen asemalle. Luostarista saapui paikalle kaksi pappia, mutta heitä estettiin tapaamasta Tolstoita. Pappeja estivät Tolstoin fanit "tolstoilaiset".

Olisiko Tolstoi halunnut katua? Kuolla sovinnossa ortodoksisen kirkon kanssa? Sitä ei kukaan saa tietää. Syypää tähän ei ole ortodoksinen kirkko, vaan ihan muut. Suurimman vastuun kantaa Tolstoi itse.


Papilta kysytään kaikenlaista. Olen yrittänyt vastata kysymyksiin kykyjeni mukaan. Muita Papilta kysyttyä -blogikirjoituksia täällä.