24. heinäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 15

Peitteen heiluttaminen liturgiassa? Onko Jumala mies vai nainen? Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?

Peitteen heiluttaminen liturgiassa?

Tässä viitataan uskontunnustuksen aikana tapahtuvaan suuren ehtoollispeitteen heiluttamiseen. Perinteisesti sitä kutsutaan "ilmaksi".
Pappi nostaa ehtoollispeitteen, ilman, heiluttaa sitä pyhien lahjojen yläpuolella ja lukee hiljaa uskontunnustuksen. Jos jumalanpalvelusta toimittamassa on useampia pappeja, niin he tekevät samoin... (Papin käsikirja)
Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on usein kyse tuhansia vuosia vanhoista asiosta. Sata vuotta on vielä ihan "nuorta" ortodoksisessa kirkossa. Kerrostumia on siis paljon ja myös merkityksiä. Esimerkiksi ehtoollispeitteillä on monta eri merkitystä riippuen liturgiaan vaiheesta. Tämä siis ihan käytännöllisen puolen lisäksi. Keskityn nyt vain uskontunnustuksen aikana tapahtuvaan.

© ОВЦС

Yritän olla ytimekäs. Vanhoissa ohjeissa, nyt on siis kyse ensimmäisestä vuosituhannesta, ei ole mainintaa heiluttamisesta, vaikkakin eräässä 500-luvun lähteessä on siitä viittauksia. Toki ehtoollispeitteet olivat käytössä. 1000-luvun paikkeilla alkaa lähteissä ilmetä ehtoollispeitteen heiluttamista ja sen nykymuodon käytänteitä.

Ensimmäinen selkeä maininta nykykäytännöstä löytyy 1400-luvulta. Siihen tietenkin kulkee monta liturgista "jokea". Monet jumalanpalveluskäytännöt ovat juuri tällaisten kerrostumien tulosta tai "purojen" yhteenvirtaus.

Miksi sitten heiluttaa? Toistuva selitys on viittaus Pyhän Hengen läsnäoloon. Ele yrittää kertoa, että Pyhä Henki on läsnä. On hyvä muistaa, että juuri on alkamassa itse ehtoollisen vietto. Juuri ennen tätä diakoni ja pappi ovat käyneet tämän vuoropuhelun ja seuraava rukous luettu.
Pyhä Henki tulee päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut. Sama Henki tulee toimittamaan kanssamme tätä pyhää palvelusta kaikkina elämämme päivinä.
Armosi hyvä Henki tulisi meidän, näiden esillä olevain lahjain ja koko kansasi päälle.
Loppujen lopuksi ei ole kyse historiasta, arkeologiasta tai jostain muusta "teknisestä", vaan eleestä mikä "paljastaa" tai "kielii" mitä ihmeellistä ja taivaallista on tapahtumassa. Sergei Radonežilaisen (k. 1392) elämänkerrassa kerrotaan:
Kaksi hyveellistä ja hurskasta munkkia saivat nähdä hämmästyttävän näyn, kun Sergei palveli alttarissa. Pyhittäjän takana he näkivät ilmiselvästi myös enkelin palvelemassa ja näky sai heidät pyhän pelon valtaan. Myös munkki Simeon näki samanlaisen näyn: Kun Sergei palveli alttarissa, hänen ympärillään kieppuivat valon lieskat, kirkkaina leimahtelivat pyhät liekit syöksähdellen säteilevinä pyörteinä ehtoollismaljaan...


Onko Jumala mies vai nainen?

Ortodoksisessa liturgiassa Jumalaa sanotaan sanomattomaksi, tutkimattomaksi, näkymättömäksi ja käsittämättömäksi. Tämä uskon perustotuus on hyvä pitää mielessä.

Liian usein jumalakuvamme on inhimillisten vaikuttimien muokkaama. Jo antiikin aikana tämä oli oivallettu, kuten Ksenofanes (570 – 480 eKr.) asian osuvasti ilmaisi.
Jos härillä ja hevosilla ja leijonilla olisi kädet ja ne osaisivat käsin maalata ja tehdä teoksia niin kuin ihmiset, niin hevoset tekisivät jalojen ratsujen kaltaisia, härät uljaiden härkäin kaltaisia jumalhahmoja ja jokainen laji hahmoja oman kuvansa mukaan.
Jumalalla ei ole sukupuolta, hän ei ole mies eikä nainen. Jo Gregorios Teologi (300-luku) korosti, ettei käsitteitä saa ottaa liiaksi kirjaimellisesti. Käsitteet ovat vain käsitteitä, tärkeitä, mutta silti vain viittauksia. Gregorios hieman huvittuneena totesi, että jos käsitteet otetaan liian kirjaimellisesti, niin silloin Jumala on mies, koska sanat jumala (theos) ja isä (pater) ovat maskuliinisia, kun taas feminiininen sana jumaluus (theotes) tekee Jumalasta naisen. Pyhä Henki olisi tämän logiikan mukaan peräti sukupuoleton (koska sana pneuma on neutri), Gregorios päättelee.

Gregorios
©Azbuka

Kysymystä voi pohtia hieman enemmänkin. Tarkoitan siis ihmissanoja kuvaamassa Jumalaa.

Ortodoksiteologi Vladimir Losski (k. 1958) esitti Idän kirkon mystinen teologia -klassikkoteoksessaan, että ortodoksisen kirkon perinne on suosinut hyvinkin "karkeita" sanoja Jumalasta. Esimerkkejä olkoon vaikka puhe Jumalan "käsistä", "kasvoista", "kävelemisestä" ja muita vastaavia. Ne ovat tuttuja Raamatusta. Toki "ylevämpiä" sanoja on myös käytössä, kuten vaikkapa ääretön, olevainen tai yliolevainen.

Losskin huomio oli, että juuri "karkeat" sanat ovat usein parempia, sillä niiden kanssa ei ole vaaraa tulla otetuksi liian kirjaimellisesti. Ne eivät käsitteinä muodostu epäjumaliksi, kun taas sen sijaan juuri liian "hienojen" sanojen kohdalla usein unohtuu niiden loppujen lopuksi olevan vain ihmisen luomia käsitteitä.

Miksi sitten puhua Jumalasta Isänä ja Poikana? Eikä Äitinä ja Tyttärenä? Itse asiassa perinteessä löytyy hieman äiti-kieltä. Ne ovat kuitenkin harvassa, voisi sanoa poikkeuksia. Syy perinteisiin sanoihin on se, että ne ovat annettuja. Ortodoksinen kirkko ei ole niitä valinnut. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että Kristus puhui itsestään Poikana ja kutsui Jumalaa Isäksi.


Onko vastasyntynyt lapsi syntinen?

Ei ole. Ei missään nimessä. Ikävä kyllä näin joskus väitetään ja myös jotkut kristityt niin tosiaan opettavat. Tätä on jopa kutsuttu harhaopiksi. Ortodoksisen kirkon opetus aiheesta on siis toisenlainen.

Ortodoksinen kirkko puhuu tässä kohdin enemmänkin langenneisuudesta, kuin syntisyydestä.

Sanoilla on merkittävä ero. Synti ja syyllisyys siihen vaatii ihmisen valintaa ja tahtoa. Vastasyntynyt ei ole syntiä tehnyt, eikä tee pitkiin aikoihin. Itse asiassa ortodoksisessa kirkossa katumuksen sakramenttiin osallistutaan aikaisintaan noin esikouluikäisenä. Joskus aikaisemmin. Mitä sitten on mainittu langenneisuus? Mitä se tarkoittaa, että kaikki on langennutta ja niin myös vastasyntynyt?

Juuri syntynyt...
©Wikipedia

Paljon puhutaan perisynnistä. Käsite on jokseenkin vieras ortodoksiselle kirkolle, ainakin jos se tarkoittaa perittyä syyllisyyttä. Kyse on siis ensimmäisen ihmisen synnistä ihmisyyden alkuhämärissä. Kertomus on varmaan tuttu - Aadam ja Eeva, käärme ja kaikki muu.

Aadamin synti oli hänen syntinsä. Ihminen ei peri hänen syntiään tai syyllisyyttään. Aadamin synnin myötä ihmisyys ja koko maailma kuitenkin lankesi. Langenneisuus on siis "perinnöllistä" ja on kaikkialla ja kaikessa. Tästäkin huolimatta ihminen ja koko maailma on Jumalan rakastamaa. Näin ortodoksinen kirkko ymmärtää maailman ympärillämme.

Kukaan ei varmaankaan väitä maailmaa täydelliseksi ja siitä varmistuakseen riittää yksien uutisten seuraaminen. Kukaan ei myöskään varmaankaan väitä, että vastasyntynyt lapsi on kuolematon, kykenemätön sairastumaan tai koskaan tekemään mitään väärin. Ihmisenä hän on Aadamin "perillinen" ja näin ollen langennut. Hän ei kuitenkaan henkilökohtaisesti ole syyllinen mihinkään. Voisi sanoa hänen olevan viaton. Jo puhe kastamattomien lasten kadotuksesta on ortodoksisen kirkon silmissä hirvittävää ja jopa Jumalaa pilkkaava puhetta.

Haluan päättää kirjoituksen ortodoksipappi John Meyendorffin (k. 1992) sanoihin Bysantin teologia - Opillisia kysymyksiä -kirjasta. Meyendorff kiteyttää hyvin asian ja ilmaisee ortodoksisen näkökannan kysymyksestä. Sanat ovat hieman teologisia, mutta niihin kannattaa keskittyä. Näin hän kirjoittaa:
"'Aadamin tekemä väärä valinta aiheutti intohimon, turmeluksen ja kuolevaisuuden'. Se ei kuitenkaan aiheuttanut perintönä kulkevaa syyllisyyttä. Idän ja lännen käsitysten vastakohtaisuus tässä asiassa korostuu selvemmin idän kirkkoisien tarkastellessa kasteen merkitystä... [Augustinuksen näkökannan mukaan] lapset syntyvät syntisinä, ei siksi, että he olisivat henkilökohtaisesti tehnet syntiä, vaan koska he ovat tehneet syntiä 'Aadamissa'. Heidän kasteensa on sen tähden myös kaste 'syntien anteeksi antamiseksi'. Samoihin aikoihin Augustinuksen itäinen aikalainen Tedoret Kyyroslainen kieltää yksikantaan, että uskontunnustuksen kaavaa 'syntien anteksi antamiseksi' voitaisiin soveltaa lapsikasteeseen. Teodoretin mielestä 'syntien anteeksi antaminen' on itse asiassa vain kasteen sivuvaikutus, vaikkakin se on täysin todellinen aikuiskasteessa. Aikuiskastehan oli varhaisen kirkon normi ja siinä synnit todella 'saadaan anteeksi'. Mutta kasteen pääasiallinen merkitys on Teodoretin mukaan laajempi ja positiivisempi. 'Jos kasteen ainoa merkitys olisi syntien anteeksi antaminen', hän kirjoittaa, 'miksi silloin kastaisimme vastasyntyneitä lapsia, jotka eivät ole vielä syntiä maistaneet? Mutta kasteen mysteerio ei rajoitu tähän; se on suurempien ja täydellisempien armolahjojen lupaus. Se sisältää tulevaisen ilon lupaukset; se on tulevan ylösnousemisen kokemista ennakkoon, liittymistä meidän Herramme kärsimykseen, osallistumista Hänen ylösnousemukseensa, pelastuksen viitta, ilon vaate, valon puku, tai pikemminkin se on itse valkeus.' Kirkko siis kastaa lapset, ei 'antaakseen anteeksi' heidän vielä tekemättömät syntinsä, vaan antaakseen heille uuden, kuolemattoman elämän, jota heidän kuolevaiset vanhempansa eivät pysty heille antamaan..."
Otetaan hieman järeämpi kirkkoisä. Johannes Krysostomos (k. 407).
Vaikka monet ajattelevat kasteen lahjan olevan vain syntien anteeksianto, olemme laskeneet niitä olevan kymmenen. Tästä syystä kastamme myös vauvoja, vaikka he ovat synnittömiä, että he saisivat pyhityksen lahjan, rauhan, lapseksi ottamisen ja veljien ja sisarien perinnön Kristuksen jäseninä, ja tulla Pyhän Hengen asuinpaikoiksi. (Kolmas opetuspuhe kastettaville, kohta 6)
Tietenkään ortodoksinen kirkko ei kiistä langenneisuutta, Aadamin syntiä ja sen seurauksia - "perisyntiä". Katastrofaaliset seuraukset sillä, vaikkakin ortodoksinen kirkko ei lähde "äärimmäiseen pessimismiin".


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.