21. heinäkuuta 2012

Kansanvihollisen tulee kuolla

"Nuoruudessani ja lapsuudessani uppouduin lukemaan pyhien elämäkertoja. Ihailin heidän sankarillisuuttaan ja pyhää intoaan. Sieluni syvyydestä olin pahoillani siitä, etten elänyt heidän aikanaan ja voinut kokea samaa kuin he..."

Elokuisena yönä vuonna 1922 Petrogradin metropoliitta Venjamin Kazanski (k. 1922) sai kokea sen mitä aiemmin "pahoitteli". Pää kaljuksi ajettuna ja rääsyiset vaatteet päällään hänet ammuttiin. Syy muutettuun ulkonäköön oli se, etteivät teloittajat tajuaisi ampuvansa rakastettua ja arvostettua paimenta.

Elettiin 1920-lukua. Vainot Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan olivat alkamassa. Kyseessä on verisin kristittyjen vaino 1900-luvulla. Ehkä jopa maailmanhistorian verisin. Parissa vuosikymmennessä marttyyrien ja tunnustajien määrä ylitti nopeasti sen, minkä ensimmäisten vuosisatojen Rooman keisarit saivat aikaan vuosisadoissa. Venäjän ortodoksisen kirkon Golgata oli alkamassa.

Vuonna 1915
©Wikipedia

Venjamin syntyi Arkangelskin lähettyvillä vuonna 1873. Korkeakoulutuksensa hän sai Pietarin hengellisessä akatemiassa, jonka rehtorina hän sittemmin vuodesta 1905 toimi. Piispaksi hänet vihittiin vuonna 1910 ja vuonna 1917 hänestä tuli Petrogradin metropoliitta. Hänet muuten valittiin "demokraattisesti" papiston ja kirkkokansan äänestyksessä.

Ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen, sisällisodan ja vuoden 1921 kesän kuivuus aiheutti mittavan nälänhädän vuonna 1922. Toukokuussa nälänhädästä kärsi noin 20 miljoona ihmistä. Jo silloin miljoona oli menehtynyt. Koko nälänhädän lopullinen uhriluku on arvoitu oleva jopa viisi miljoonaa kuollutta. Aleksandr Solženitsyn (k. 2008) kirjoittaa nälänhädästä näin: "Volgan varsilla syötiin ruohoa ja kengänpohjia ja järsittiin pihtipieliä." Nälänhädän yhteydessä väitetään jopa esiintyneen ihmissyöntiä.

Venäjän ortodoksinen kirkko perusti jo vuonna 1921 alueellisia ja koko maan kattavia toimikuntia keräämään rahaa nälänhädästä kärsivien hyväksi. Patriarkka Tiihon Bellavin (k. 1925) pyysi apua Rooman paavilta ja Canterburyn arkkipiispalta.

Patriarkka ja metropoliitta
©Pravmir.ru

Valtiovallan tajutessa, että kirkko oli ehtinyt ensin hätiin auttamaan nälänhädästä kärsiviä, olivat kalliit neuvot paikallaan. Valtaapitävät kielsivät ja lakkauttivat kirkon avustustoimikunnat ja pidätti kirkolta sen jo keräämät varat. Eihän ollut sopivaa että uudet vallanpitäjät olisivat vaikuttaneet epäpäteviltä. Valtion lopulta itse perustama Pomgol-avustusjärjestö, venäjänkielen sanoista "auttaa nälkäänäkeviä", ehdotti Venäjän ortodoksiselle kirkolle kirkollisten kalleuksien myyntiä nälkäänäkevien hyväksi. Kirkon johtaja patriarkka Tiihon suostui. Arvoesineitä annettiin myyntiin, paitsi ne joista oli välttämätön tarve jumalanpalveluksissa. Sopimuksen mukaan lahjoitukset kirkolta olivat vapaaehtoisia. Helmikuussa vuonna 1922 patriarkka kirjeessään kirkolle kehotti sitä antamaan arvoesineitä nälkäänäkevien hyväksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun helmikuun 26. päivänä valtio määräsi että kaikki arvoesineet takavarikoidaan.

Patriarkka vastusti takavarikointia. Sanomalehdissä alkoi heti ajojahti patriarkkaa kohtaan. Kirkko esitettiin syyllisenä nälänhätään ja patriarkka sai kuulla kunniansa. Tietenkin kirkon vastustelua on helppo jälkikäteen ihmetellä, mutta kyse oli periaattesta. Samalla voi kysyä eikö uusilla vallanpitäjillä tosiaan ollut muuta keinoa rahan saamiseen.

Pietarissa asiat sujuivat valtion ja kirkon suhteen kohtuullisesti. Metropoliitta Venjamin sanoi: "Tämä on Jumalasta, ja me annamme kaiken oma-aloitteisesti." Tarvetta takavarikointiin ei siis ollut, sillä "ortodoksinen kirkko on valmis luovuttamaan kaiken nälkäänäkevien auttamiseksi", kuten metropoliitta Venjamin kertoi. Yhteistyö Pietarin Pomgol-edutajien kanssa sujui hyvin. Jopa Pomgol:n ateistiset jäsenet ottivat vastaan avopäin siunauksen metropoliitta Venjaminilta.

Korkein valtionjohto kuitenkin näki Pietarin sopuisassa ratkaisussa vaaransa. Solženitsyn omalla nasevalla tyylillään selostaa tätä näin:
"Taaskin oli töhnääntymässä jokin kompromissi! Kristinuskon vaaralliset huurut myrkyttävät vallankumouksellisen tahdon. Volgan seudun nälkäänäkevät eivät tarvitse tällaista yhdistymistä eivätkä tällaista arvoesineiden luovuttamista! Pietarin Pomgolin selkarangaton kokoomus uusitaan, lehdet räksyttivät 'pahoille paimenille' ja 'kirkkoruhtinaille', kirkon edustajille selitetään: teidän uhrauksianne ei tarvita! Eikä kanssanne pidä neuvotella! Kaikki kuuluu valtiovallalle - se ottaa minkä katsoo tarvitsemansa..."
Näin alkoivat oikeudenkäynnit Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan. Moskovassa syytteessä oli muun muassa itse patriarkka Tiihon, joka tuomittiin vankeuteen. Hän kuoli vuonna 1925 hyvin ankarien vuosien jälkeen. Pietarissa metropoliitta Venjamin ja kymmeniä muita asetettiin syytteeseen. Oikeudenkäynti käytiin vuoden kesäkuun alusta heinäkuun alkuun. Syytös kuului "kirkon kalleuksien luovuttamisen vastustamisesta". Suomeksi oikeudenkäynneistä ja muistakin voi lukea Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo -kirjasta (sivulta 224 alkaen).

Oikeuden edessä

Suosittu ja kansanomainen metropoliitta Venjamin vietiin oikeuteen. Kansaa kerääntyi paljon oikeudenkäyntiin ja monet laskeutuivat jopa polville laulaen kirkkoveisuja. Kiihkeimmät tietenkin pidätettiin. Metropoliitta oli kiistatta suosittu. Hän oli vieraillut paljon tehtaissa ja muualla kansan parissa. Itse saliin päästettiin pitkälti vain puna-armeijalaisia. Yllätyksekseen moni heistä nousi seisomaan, kun metropoliitta astui saliin. Oikeuden jäsenet puhuttelivat metropoliittaa "kansanviholliseksi", mistä toki kansa saattoi olla eri mieltä.

Oikeudenkäynti oli mitä oli.  Sana "oikeudenkäynti" pitäisi tosiaan laittaa lainausmerkkien sisälle. Nopeasti selvisi, ettei "oikeudenkäynnissä" ollut kyse nälänhädän uhreista, vaan metropoliitta Venjaminista ja kirkosta laajemminkin. Hän ja se olivat vastavoima jotka tuli hävittää. Aatteellinen vihollinen. Vain syyttäjien "todistajia" kuultiin. Yksi syyttäjistä huusi: "Koko ortodoksinen kirkko on vastavallankumouksellinen järjestö. Oikeastaan pitäisi koko kirkko panna vankilaan!"

Viimeisessä puheenvuorossa, "oikeudenkäynnin" toiseksi viimeisenä päivänä metropoliitta Venjamin sanoi: "En tiedä minulle antamaanne tuomiota. Olkoon se mitä tahansa tulen kohottamaan katseeni taivaisiin ja tekemään ristinmerkin sanoen: 'Kunnia Jumalalle kaikesta.'"

Ortodoksiteologi Olivier Clément (k. 2009) on kiinittänyt huomiota siihen, että pyhinä marttyyrit ovat yllättävä usein "tavallisia" uskovia, ei niinkään suuria kilvoittelijoita - "hengellisiä huippu-urheilijoita". Marttyyri sana tarkoittaa yksinkertaisesti todistajaa. Clément jatkaa: "He ovat tavallisia ihmisiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kärsimyksen tullessa heidän osakseen he eivät kapinoi, vaan antautuvat Kristukselle ja heidän kärsimyksensä ovat osallisuutta hänen kärsimyksiinsä. He kokevat näin myös ylösnousemuksen rauhan ja ilon syöksyvän heihin..."
Ajat ovat muuttuneet ja uusia mahdollisuuksia kärsiä Kristuksen tähden, oman kansansa ja vieraitten toimesta, on ilmennyt. On vaikeaa ja tuskallista kärsiä, mutta mitä enemmän kärsimme sitä enemmän saamme ylitsevuotavaa lohdutusta Jumalalta... Nyt näyttää siltä, että joudumme kärsimään lähes kaikkea: vankeutta, oikeudenkäyntejä, yhteiskunnan pilkkaa, kuolemanpelkoa, epäkiitollisuutta, lahjontaa, epäoikeudenmukaisuutta ja muuta senkaltaista. Kärsimme ahdistuksesta ja vastuusta toisten kohtaloista ja jopa kirkosta itsestään. Kärsimykseni ovat huipussaan, mutta samalla lohdutus on myös lisääntynyt. Olen iloinen ja rauhallinen, kuten aina. Kristus on elämämme, valomme ja rauhamme. Hänen kanssaan olo on hyvä aina ja kaikkialla. En pelkää kirkon tulevaisuuden puolesta. Meillä paimenilla täytyy olla enemmän uskoa ja meidän tulee unohtaa itseriittoisuutemme, järkeilymme, arvostelumme ja voimamme - ja antaa Jumalan armon toimia. (Metropoliitan kirjeestä)

Vuonna 1992 Venäjän ortodoksinen kirkko julisti metropoliitta Venjaminin pyhäksi. Häntä kunnioitetaan yhtenä 1900-luvun uusmarttyyreista. Hänen juhlansa on 31. päivä heinäkuuta.