24. kesäkuuta 2012

Papilta kysyttyä 8

Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella? Suosikkikirjasi?


Luterilainen ortodoksisella ehtoollisella?

Ei-ortodoksi ei voi osallistua ortodoksiseen ehtoolliseen. Asia on ehdoton ja samalla surullinen. Kristittyjen hajaannus on "avoin vuotava haava" ortodoksiselle kirkolle. Suru vuotavasta haavasta koskee monia perheitä Suomessa.

Yritän lyhysesti selittää syyn ortodoksisen kirkon kantaan. Osallistuminen ehtoollisesta on osallisuutta Kristuksen ruumiista ja verestä. Samalla se on myös osallisuutta yhteisöstä. Apostoli Paavali vertasi tätä yhteisöä ruumiiseen. Monelle tuttu sana jäsen juontaa juurensa juuri tästä ajattelusta. Ruumiissahan on jäseniä, ruumiinjäseniä.

Ortodoksisesta liturgiasta
©Patriarchia.ru

Ehtoollinen ei ole asia mitä käydään "maistelemassa" ja sivuutetaan yhteisö. Itse asiassa tällainen asenne on aika itsekäs ja ylpeä. Osallisuus ehtoollisesta on sitoutumista yhteisöön, "ruumiseen", siihen jäsennytään. Tätä yhteisöä kutsutaan kirkoksi (en nyt viittaa rakennukseen).

Asiaa voisi ehkä verrata perheeseen. Kuulumalla perheeseen jaetaan sen koko elämä kaikkinensa. Ei se olisi oikeaa perheeseen kuulumista ja osallisuutta sen elämästä, jos käy vain päivällisellä piipahtamassa. Ei tällainen menettely ole osallisuutta perheestä. Vertaus on ehkä hieman ontuva, mutta auttaa toivottavasti ymmärtämään.

Ehtoollisyhteys on siis osallisuutta - osaksi tulemista - Kristuksen ruumiista ja verestä. Tämän kautta se on osallisuutta - osaksi tulemista - yhteisöstä ja sen elämästä kaikkinensa. Muistakaa jälleen puhe "ruumiista". Osallistutaan sen "verenkiertoon". Ortodoksi ei osaltaan osallistu missään tapauksessa ei-ortodoksien ehtoolliseen.

Liian moni ortodoksikin elää ehtoollisyhteydestä erillään. Aidoimmillaan jäsenyys ilmenee juuri ehtoollisyhteydessä. Raaimmillaan ilmaistuna ero ehtoollisesta on jo ero kirkosta. Toki nykyään jäsenyys rekisterissä ei tästä lopu, mutta asia on hyvä tiedostaa. Varmaan moni joka on kauan elänyt etäällä kirkosta sen tiedostaakin. Harva heistä varmaan kirkkain silmin väittäisi eläneensä uskonmukaisesti. Vanhat kirkkosäännöt jopa toteavat, että viikkojen poisjäänti ehtoolliselta on itse itsensä erottamista kirkosta. Paljastavaa on, että monessa maassa ei niinkään kysytä mihin kirkkoon kuulut (rekisterissä tai teoriassa), vaan missä käyt kirkossa.

Monimutkainen kysymys. Vastaukseni ei ehkä ole tyhjentävä, mutta ainakin jotain. Lopuksi on sanottava painokkaasti, että kristittyjen hajaannus on ortodoksiselle kirkolle surun asia.


Suosikkikirjasi?

Vaikea kysymys. Onhan kirjoja lukuisia. Jotain voisin kertoa. Paljon olen lukenut. Tarkoitukseni ei ole "tiputella nimiä" ylvästelläkseni, vaan kertoa joistakin itseäni puhutelleista kirjoista.

Jo lapsena tutustuin moniin klassikoihin. Kyse oli lastenkirjoista. Isä luki meille lapsille ääneen useita vuosia jokaisena iltana. Tällöin tuli tutuksi Muumit, Nalle Puh ja monet muut hahmot. Erityisen jännittävä oli, jo hieman aikuisempi, ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin (k. 1954) viikinkikirja Orm Punainen.

Nuoruus meni enemmänkin tietokoneen ja elokuvien parissa. Oman lukemiseni aloitin aika myöhään, joskus myöhäisteininä. Se alkoi J.R.R. Tolkienin (k. 1973) Taru sormusten herrasta -kirjalla.

Tolkien

Älyllisesti suurimman vaikutuksen teki jo hieman järeämpi kirjallisuus - Platonin (k. 347 e.Kr.) Sokrateen puolustuspuhe- ja Faidon-kirjoitukset. Kokemusta voi jopa sanoa uskonnolliseksi. Samanlainen kokemus tuli monen muunkin filosofisen teoksen äärellä. Ehkä kyse oli minusta, eikä aina niinkään teoksesta. Koin jopa Thomas Kuhnin (k. 1996) teoksen Tieteellisten vallankumousten rakenne "hengelliseksi".

Tärkeä teos on ollut Hermann Hessen (k. 1962) Siddharta-kirja. Merkittäväksi sen tekee se, että kirjan antoi minulle isäni. Hän on antanut minulle kaksi kirjaa elämäni aikana ja toinen niistä on tämä. Omistuskirjoitus oli hyvin henkilökohtainen ja kirja oli osa käymäämme keskustelua elämästä. Lukuisat olivat ne tuntikausia kestäneet kävelyt joilla keskustelimme ties mistä.

Kirjassa on paljon puhuttelevaa, mutta mieleeni on jäänyt Siddhartan henkilökohtainen jano. Kyse ei tietenkään ole tavallisesta janosta, vaan hengellisestä janosta. Itse pidin aina Siddhartan saamasta neuvosta olla sotkeutumatta "mielipiteitten ohdakkeisiin" ja vain etsiä totuutta. Olen lukenut kirjan uudestaan monessa elämänvaiheessa. Aina se antaa jotain ja kooltaan se ei koskaan uuvuta. Ainakin ruotsinkielinen käännös on myös sujuva ja puhutteleva.

Fjodor Dostojevski (k. 1881) kuuluu suosikkeihini. Erityisesti minua on puhutellut Rikos ja rangaistus -kirja. Lukukertoja on jo kertynyt monta. Idiootti-kirja on hyvä, muttei ole saanut samanlaista vastakaikua minussa. Karamazovin veljekset -kirjaa olen jo kolmesti yrittänyt lukea mutta se on aina jäänyt kesken. Ehkäpä joku päivä saan senkin luettua.

Raskolnikov, Rikos ja rangaistus -elokuva
©Kinopoisk.ru

Rikos ja rangaistus -kirja on minulle tärkeä kirja, ehkä jopa tärkein. Dostojevski on "ortodoksisuuden epävirallinen käyntikortti modernissa maailmassa", kuten munkkidiakoni Serafim Seppälä (s. 1970) on asian ilmaissut. Hän on myös kirjoittanut: "Dostojevksin ortodoksisuus ei ole ainoastaan viitekehys, 'taustalla näkyviä sipulikupoleita', vaan hänen teologiset näkökulmansa ... ovat perusluonteeltaan hyvin syvällisessä mielessä ortodoksisia."

Raskolnikov nimen taustalla on raskol-sana, joka tarkoittaa hajaannusta tai lahkolaisuutta. Nimi viittaa irrallisuuteen ja pohjattomaan yksinäisyyteen. Samalla Raskolnikovin eristäytyneisyys ei ole lopullinen, vaan murtuu. Murroksen välikappaleena on toinen ihminen. Kirjan Sonja on Kristuksen kaltainen hahmo, joka tavoittaa Raskolnikovin syvimmät syvyydet.

Teologian saralla olen lukenut paljon. Suosikkeja on paljon. Mainittakoon muutama "teologisen selkäydintuntuman" antanut teos: Vladimir Losskin (k. 1958) Essai sur la théologie de l'Église d'Orient -teos ja John Meyendorffin (k. 1992) Byzantine Theology- ja Christ in Eastern Christian Thought -kirjat. Onhan niitä muitakin, mutta nämä antoivat opiskeluaikana "avaimet" ymmärtää. Niitä ja monia muita kiitän "teologisen selkäydintuntuman" antamisesta.

Viime aikana olen lukenut paljon nykyisen paavi Benedictus XVI (s. 1927) kirjoja. Ylivoimainen suosikkini on hänen 1960-luvulla kirjoittama kirjansa Einführung in das Christentum. Tämä johdatus kristinuskoon, pohjanaan apostolinen uskontunnustus, on loistava. Kirja ei ole helppo, mutta saksalaisen kardinaalin teksti on aivan lumoavaa.

Ratzinger, vuonna 1977

Puheet Joseph Ratzingerin, nykyisen paavin, umpimielisyydestä ovat ihan höpsismiä. Luonnehdinnat kertovat enemmän niiden sanojasta ja tämän omasta ahdasmielisyydestä, kuin Ratzingerista. Hänen kirjansa Glaube - Wahrheit - Toleranz: Das Christentum und die Weltreligionen on hieno puheenvuoro totuuden etsinnän puolesta. Sen vierellä moni nykyajattelija muodikkaine latteuksineen ja älyllisen ajattelun pinnallisuudella ja epärehellisyydellä on juuri se suurin kapeakatseinen kiihkoilija.

Ortodoksisestikin Ratzinger on antoisaa ja suositeltavaa. Moskovan ja koko Venjän nykyinen patriarkka Kirill kirjoitti esipuheen Einführung in das Christentum -kirjan venäjänkieliseen käännökseen.