30. kesäkuuta 2012

Kaksi venäläistä pyhää

Väriä mustaan maailmaan

Elämä 1400-luvun alun Moskovan tienoilla ei ollut helppoa. Yksi mongolien ryöstöretki oli taas takana. Elettiin levottomia aikoja. Mongolitkin ryöstelivät vielä alueilla. Alue oli totisesti sekasorrossa.

Pyhän Kolminaisuuden luostari oli palanut maan tasalle. Veljestö palaili pakomatkaltaan takaisiin luostariin. Kaikki oli tuhkana ilmassa, paria ikonia lukuun ottamatta. Luostari oli tuhoutunut. Jopa luostarin perustajan Sergei Radonežilaisen rakennuttama puukirkko oli tuhoutunut. Uusi luostarinjohtaja Nikon Radonežilainen oli vaikean tilanteen edessä.

Andrei Rublev -elokuvasta

Nikon kuitenkin uskon vahvistamana päätti rakennuttaa luostarin uudestaan. 1420-luvulla tuhoutunut luostari sai uuden kivikirkon. Ollakseen taivaan valtakunnan esimakua, kirkko tarvitsi ikonit. Nikon kutsui ikoneita maalaamaan Andrei Rublevin. Tällöin syntyi muun muassa kuuluisa Pyhän Kolminaisuuden ikoni.

On vaikeaa kuvata Andrein työn suuruutta. Muistakaamme, että hänellä ei ollut kirjaviisautta tai akateemista loppututkintoa. Luultavammin hän ei tuntenut kirkkoisien tekstejä. Ei hänellä ollut ikonikirjoja tai muuta itsellemme itsestään selviä apuvälineitä työlleen. Karu maailma hänen ympärillään oli kaukana humanistisista ihanteistamme. Uskonsa hän oli yksinkertaisesti oppinut jumalanpalveluksissa käymällä, rukouskilvoituksessa ja kuuliaisuustyössä.

Neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin (k. 1986) Andrei Rublev -elokuva (1969) kertoo, olkoon sen historiallinen tarkkuus mikä tahansa, juuri siitä, kuinka kauneus nöyrästi voitti rumuuden. Se kertoo munkista, joka mustassa maailmassa lopulta maalaa väreillä.

Jumalantodistuksia löytyy roppakaupalla. Yhdet vakuuttavampia, toiset naurettavampia. Yksi lyhyt ja ytimekäs on liittyy taiteeseen, innoitukseen ja luovuuteen. Kyse on kauneudesta, joka kielii Jumalasta. Klassinen lausahdus on: "Bachin musiikki on olemassa, eli Jumala on olemassa."

Pyhä Kolminaisuus
©Wikipedia

Andrein Pyhän Kolminaisuuden ikoni on maailman tunnetuin ikoni. Sen olemassaolo on Bachin musiikkiin verrattavissa oleva ihme. Usein puhutaan pahuuden ongelmasta, mutta samalla voisi myös puhua hyvyyden ja kauneuden ongelmasta. Miksi kysyy moni ihminen ja selkäranka ihmisellä kaartuukin kuin kysymysmerkki.

Hiljentykäämme ikonin edessä ja kunnioittakaamme näin Sergein, Nikonin ja Andrein muistoa. Klikkaamalla ikonin kuvaa, sen saa isommaksi.

Ehkä vähitellen ymmärrämme, mitä venäläinen pappi Pavel Florenski (k. 1937) tarkoitti sanoessaan uskaliaasti: "Andrein Pyhän Kolminaisuuden ikoni on olemassa, eli Jumala on olemassa."


Prinsessa ja uusmarttyyri

Saksalaisen prinsessan ei välttämättä odota olevan ortodoksinen pyhä. Elämä on kuitenkin ihmeellistä ja Hessen-Darmstadtin prinsessa todisti ortodoksisesta uskostaan marttyyrikuolemalla. Venäjän ortodoksinen kirkko julisti hänet pyhäksi uusmarttyyriksi vuonna 1992.

Avioliitto vei saksalaisen prinsessa Elisabetin (k. 1918) suurruhtinaan vaimoksi Venäjälle. Vuonna 1884 Pietarin talvipalatsin kirkossa hänet vihittiin avioliittoon Sergei Romanovin (k. 1905) kanssa. Vuonna 1891 Jelisaveta tunnusti ortodoksisen uskon ja liittyi Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.

Prinsessa
©Wikipedia

Isiensä uskon hylkääminen herätti jonkun verran ihmetystä. Jotkut jopa ajattelivat taustalla olleen painostusta. Taustalla oli luonnollisesti huoli Jelisavetasta, varmaankin myös tietty pettymys luterilaisen uskon hylkäämisestä. Suurruhtinaan vaimona Jelisavetan ei ollut pakko liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Kirjeissä ja puheissa Jelisaveta kuitenkin selitti asianlaidan oikean luonteen ja niitä henkilökohtaisia syitä ratkaisuun.

Jelisavetan ensimmäinen selitys liittyikin ratkaisun vapauteen. Sen taustalle ei ollut painostusta tai salakavalaa käännyttämistä. Jelisaveta itse asiassa viivytteli jonkun aikaa liittymistä koska pelkäsi pahoittavansa sukunsa mielen. "Ulkoisesti olin protestantti, mutta sielultani kuitenkin jo kuuluin ortodoksiseen uskoon", hän kirjoitti ajasta. Hälyä asiasta loppujen lopuksi tulikin, mutta Jelisaveta vakuutteli, ettei ollut kyse pakosta, vaan omasta halusta. Jotkut epäilivät ortodoksisuuden ulkoisen loiston lumonneen Jelisavetin. Kyse ei ollut siitä hän vakuutteli. Uusmarttyyrina kuolleen Jelisavetan elämä lopulta osoitti, ettei hänen uskonsa ollut päähänpisto tai yksin ulkoinen seikka.

Sergei kuoli vuonna 1905 pommi-iskussa. Leskeksi jääneestä Jelisavetasta tuli nunna ja vuonna 1909 yhdessä muiden nunnien kanssa perusti Martan ja Marian luostarin Moskovaan. Luostari tuli tunnetuksi lähimmäispalvelustaan. Luostari harjoitti kaikenlaista laupeudentyötä. Esimerkiksi ruokki nälkäisiä ja antoi ilmaisia lääkärinpalveluita vähävaraisille. Monia öitä Jelisaveta vietti sairaiden sängyn vieressä luostarissa.

Vallankumouksen tuulet puhaltivat jo. Uudet jumalattomat vallanpitäjät eivät suosiolla katsoneet luostarin toimintaa. Se suljettiinkin, kuten lähes kaikki kirkot ja luostarit tulevassa Neuvostoliitossa. Itse Jelisaveta kuoli uskonsa tähden.

Jelisavetalla olisi ollut mahdollisuus paeta. Taustansa vuoksi, olihan hänellä aatelista sukua sekä Saksassa ja Englannissa, tukijoita riitti. Ruotsalainen ministeri Saksan keisarin pyynnöstä matkusti Moskovaan taivutellakseen Jelisavetan lähtöön. Jelisaveta kieltäytyi ja näin sinetöi oman kuolemansa. Vuonna 1918 Jelisaveta monen muu ylhäisen kanssa kuljetettin Ekaterininburgiin.

Heinäkuun 17. ja 18. välisenä yönä Jelisaveta ja muut vangitut vietiin Alapaejsvkin kaupungin ulkopuolelle. Tsaariperhe lapsineen oli juuri äsken murhattu. Jelisavetan murhaan oli löytynyt sopiva paikka. Kyseessä oli hylätty kaivoskuilu. Jelisaveta ja jotkut muut heitettiin kaivoskuiluun. Eräs ryhmään kuulunut ammuttiin. Kuiluun heitettyjen äänistä päätellen he eivät heti menehtyneet, vaan kamppailivat vammojensa kanssa kaivoskuilun vedessä. Yksi todistaja kertoo kuulleensa kirkkoveisun laulamista kuilusta. Kuiluun heitettiin kranaatteja. Räjähteet eivät kuitenkaan räjähtäneet, joten teloittajat kaatoivat rojua kuiluun ja yrittivät pikaisesti järjestetyllä tulipalolla saada uhrit hengiltä. Se onnistuikin, kirkkoveisun laulu loppui.

©Fine Art America

Jelisavetan ruumiin kohtalo on melkein kertomus itsessään. Sisällissodan aikana Siperian valkoinen armeija hautasi Jelisavetan Alapaevskin katedraalin hautausmaalle. Vuosina 1919-1920 punaisen armeijan edetessä ruumis vietiin Irkutskin kautta Kiinaan. Joulukuussa vuonna 1920 ruumis saapui Palestiinaan ja haudattiin Maria Magdalenan luostarin hautausmaalle Jerusalemissa. Osa pyhäinjäännöksistä palautettiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Jelisavetan perustamaan luostariin, joka on jälleen auki ja harjoittaa laaja-alaista laupeudentyötä.

Usein puhutaan pahan ongelmasta, mutta samalla voidaan myös ihmetellä hyvyyttä, kauneutta ja uhrautuvaisuutta.

Elämän kysymyksiin ei tietenkään ole helppoja vastauksia, mutta aikanaan vastaus tulee olemaan suurempi, kuin kaikki kysymykset. Jelisaveta eli jo tulevasta tässä maailmassa.