1. kesäkuuta 2012

GULAG-ajatuksia

"Kaikille joiden elämä ei riittänyt tästä kertomiseen. Ja antakoot he minulle anteeksi sen, että minä en nähnyt kaikkea, en painannut mieleen kaikkea enkä oivaltanut kaikkea."
Tuhansia ja miljoonia uhreja. Kärsimystä kärsimyksen perään. Venäläisen nobelkirjailijan Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) GULAG - Vankileirien saaristo -kirja on ollut viime aikoina ainoana lukemisenani. Tuhansia sivuja olen lukenut, mutta tässä pitkässä kirjassa raskainta ei ole sivumäärä, vaan sisältö. En ole vielä lukenut koko kirjaa mutta rohkenen tässä vaiheessa jo hieman pohtia sen sisältöä.

Aion keskittyä käsittelemään pääosin pahuutta. Aihe on vaikea, mutta aina ajankohtainen. Ei kuitenkaan niin, että minulla olisi vastaus pahuuden ongelmaan. Totesihan yksi suurista kirkkoisistä: "Minä en pysty tunkeutumaan tämän kysymyksen syvyyksiin ja tunnustan, että se ylittää voimani."

Klassinen lainaus Solženitsynin teoksesta on: "Hyvän ja pahan viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä." Lause liittyy pohdintaan kuinka "hyvästä pahaan on vain yksi horjahdus... Ja siis myös pahasta hyvään." Lainauksen luku käsittelee vankileirien "pyöveleitä". Solženitsyn pohtikin olisiko hän itse ollut pahantekijä, jos hän olisi syksyllä vuonna 1938 ottanut vastaan tarjouksen liittyä NKVD:n koulutusohjelmaan. "Jos asia olisi niin yksinkertainen! - että jossakin on mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava heidät muista ja hävitettävä, mutta hyvän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä..."

Schmemann ja Solženitsyn
Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) pohtii eräässä kirjoituksessaan kirjan taiteellisen tutkimuksen kokeilu -alaotsikkoa. Alaotsikko "ei ollut minkään nykymaailman teoreettisen tai akateemisen mietiskelyn hedelmä", vaan se syntyi "osallistumalla täysin vankileirisaaristoon todellisuuteen".

Pyrkimys ei ole vain kerätä tietoa ja kertoa siitä, vaikka tämäkin on tärkeää. Tavoitteena on myös ymmärtää. Tämä pyrkimys selittää taiteellisen tutkimuksen kokeilu -alaotsikon. Arkinen huomio on, että suomalaisissa kirjakaupoissa on ollut vaihtelevuutta siinä, mihin luokkaan tämä kirja luokitellaan. Jossain se on elämänkerta, toisaalla historiallinen teos ja varmaankin jossakin kolmannessa kaunokirjallisuutta. Schmemann pohtii pitkällisesti erikoista alaotsikkoa muun muassa näin:
"Tutkimuksen ja taiteen epäonnistuminen... Se mikä saa tutkimuksen epäonnistumaan on juuri sen ero taiteesta - voimasta muuttaa tieto elämäksi ja kokemukseksi ja totuus koko totuudeksi. Se joka loppujen lopuksi saa taiteen epäonnistumaan on tutkimuksen hylkääminen ja siten kuuliaisuus totuudelle ja todellisuuden aito kohtaaminen. Tämän kahtalaisen eron... Solženitsyn pyrkii alaotsikollaan kiistämään ja haastamaan, sekä ylittämään edellämainitun eron taiteellisessa tutkimuksessaan... Ei historiallinen, ei poliittinen, eikä aatteellinen vaan taiteellinen. Se tarkoittaa, että hän lähestyi sitä taiteilijana. Tämä viittaa siihen, ettei kirjan aiheena ole yksin tosiasiat... vaan myös tietty hengellinen näkökulma minkä valossa kirjailija näkee tosiasiat ja kuvailee niitä... Vankileirien todellisuuden taustalla oli radikaali ihmisen kaventaminen abstraktien ajatusten vuoksi, ideologian nimissä. Solženitsyn ei tarjoa toista ideologiaa vääräksi todetun tilalle sillä hän ei liiku aatteiden ja käsitteiden tasolla. Hän kuvaa, vain niin kuin taiteilija kykenee, mitä tapahtuu ihmiselle, maailmalle ja elämälle, kun ne kavennetaan ideologiaksi."
Kirja kuvaa paljon pahaa, kärsimystä ja murhetta. Samalla kirjassa kulkee, vähän kuin rivien välissä tai toisinaan avoimesti, Solženitsynin oma kertomus. Kyse on hänen heräämisestään. Hän avaa silmänsä ja näkee maailman, elämän ja itsensä kokonaisena. Tämä murtuminen tapahtui juuri vankina "punaisessa lihamyllyssä". Schmemann luonnehtii kirjaa seuraavasti:
"GULAG on tosiaan hengellinen kirja, siis kirja hengellisellä viestillä. En kutsu sitä 'uskonnolliseksi', sillä nykyajan käsitteistössämme tämä tarkoittaisi, että Solženitsyn puhuisi Jumalasta, kirkosta, opista ja jumalanpalveluksista. Tätä hän ei tee. Kirja paljastaa ja välittää näyn maailmasta, jota ei voi 'kaventaa' aineeksi ja taloudeksi... Jokaisena hetkenä ja jokaisessa paikassa on aina mahdollista vetää pystysuoraan viivan ja elää siitä mikä on ylhäällä, eikä alhaalla..."
Paksusta kirjasta voisi poimia vaikka mitä esiintuotavaksi. Esimerksi otan samalla sekä surullisen että huvittavan tekstikappaleen.
"Käynnissä on paikallinen puoluekonferenssi (Moskovan alueella). Sitä johtaa aluekomitean uusi sihteeri äskettäin istumaan pannun sijasta. Konferenssin lopulla hyväksytään uskollisuuden vakuutus toveri Stalinille. Kaikki tietenkin nousevat (aivan samoin kuin konferenssin aikana kaikki olivat pompanneet seisomaan joka kerta kun hänen nimensä mainittiin). Pienessä salissa pauhaavat 'myrskyisät suosionosoitukset, jotka laajenevat kunnianosoitukseksi'. Kolme minuuttia, neljä minuuttia, viisi minuuttia ne jatkuvat myrskyisinä ja aina vain laajenevat kunnianosoituksiksi. Kämmeniin koskee jo. Kohotetut kädet alkavat jo puutua. Vanhemmat henkilöt hengästyvät jo. Tilanne tuntuu jo sietämättömän typerältä niistäkin, jotka jumaloivat Stalinia vilpittömästi. Mutta: kuka uskaltaa lopettaa ensimmäisenä? Tämän voisi tehdä aluekomitean sihteeri, joka seisoo puhujakorokkeella ja joka juuri luki viestin. Mutta hän on uusi mies, hän on vangitun edeltäjänsä paikalla, hän pelkää! Salissahan seisoo taputtamassa myös NKVD:n miehiä jotka tarkkaavat, kuka lopettaa ensimmäisenä! ... Ja nimettömässä pienessä salissa johtajan tietämättä suosionosoitukset jatkuvat kuusi minuuttia! seitsemän minuuttia! kahdeksan minuuttia! He ovat hukassa! He ovat tuhon omat! He eivät enää voi lopettaa, ennen kuin kaatuvat sydänhalvaukseen lyöminä! Salin perällä tungoksessa voi edes pinnata vähän, taputtaa harvemmin eikä niin kiivaasti, niin raivoisasti, - mutta entä korokkeella, kaiken kansan näkyvillä?! Paikallisen paperitehtaan johtaja, itsenäinen voimakas mies, seisoo puhemiehistön korokkeella ja tajuaa tilanteen valheellisuuden ja mahdottomuuden mutta taputtaa! - yhdeksän minuuttia! kymmenen! Hän katsoo surullisesti aluekomitean sihteeriin, mutta tämä ei uskalla lopettaa. Mieletöntä! Joukkohulluutta! Alueen johtajat katsovat toisiinsa heikko toivo mielessään, mutta riemun ilme kasvoillaan ja taputtavat kunnes kaatuvat, kunnes heitä aletaan kantaa paareilla ulos! Ja vielä silloinkaan jäljelle jääneet eivät horju! ... Ja yhdennellätoista minuutilla paperitehtaan johtaja palauttaa asiallisen ilmeen kasvoilleen ja istuutuu paikalleen puhemiehistön pöydän taakse. Ja ihme ja kumma! - minne kaikkosi yleinen hillitön sanoinkuvaamaton innostus? Kaikki lopettavat kerralla ja samalla läiskähdyksellä istuutuvat. He pelastuivat! Orava äkkäsi loikata pyörästä! Mutta juuri tällaisesta tunnistetaan itsenäiset ihmiset. Juuri näin heidät poistetaan. Paperitehtaan johtaja vangitaan samana yönä. Hänelle paiskataan helposti aivan muusta syystä kymmenen vuotta. Mutta 206:n (lopullisen kuulustelupöytäkirjan) allekirjoittamisen jälkeen tutkijaviranomainen muistuttaa hänelle: - Älkää milloinkaan lakatko ensimmäisenä taputtamasta!"
Poliisiyksikkö 101 toiminnassa.
Tunnen jonkun verran tutkimusta koskien toista maailmansotaa ja Natsi-Saksaa. Aikanaan oli suosittua ulkoistaa tapahtunut käsittämätön paha. Syyllinen ei ollut Saksan Wehrmacht-armeija, vaan SS-joukot. Eikä se ollut koko SS, vaan vain sen erikoisjoukkueet. Kansa ei tiennyt, vaan se oli vain nuo muut, jotka sen tekivät. Selitykset ovat lukuisia. Yhdysvaltalainen tutkija Christopher Browning (s. 1944) Ordinary Men - Reserve Police Battalion 101 and the Final Solution in Poland -teoksessan (1992) yritti osoittaa, tutkimalla yhtä Puolaan sijoitettua poliisiyksikkyöä, ettei pahantekijät olleet jotain poikkeuksellisia yksilöitä, vaan tavallisia miehiä. Tavalliset miehet tekivät, mitä käskettiin kuuliaisuudesta ja joukkopaineesta. Heille annettiin mahdollisuus kieltäytä teloittamasta juutalaisia, mutta murto-osa kieltäytyi. Katolinen pappi Anders Piltz (s. 1943) on kirjoittanut natsismista: "Sen happi ei ollut äärimmäisyys, vaan tavallisuus."

Moni vannoo koulutuksen, valistuksen ja sivistyksen nimeen. Humanismikin on kaunis sana. Ne tuovat paljon hyvää, mutteivät ne poista pahaa. Nimitys pimeä keskiaika kuuluisi paremminkin 1900-luvulle, kuin jonnekin vuosisatojen taakse. Moni saksalainen leirikomentaja oli sivistynyt ja lukenut. Monet olivat saaneet klassisen koulutuksen ja osasivat vaikkapa soittaa pianoa nelikätisesti tyttäriensä kanssa. Samaiset henkilöt joukkoteloittivat "ali-ihmisiä" huoletta. Yhdeksän vuotta latinaa ei auttanut uhreja.

Paljon on jäänyt sanomatta. Pahasta ja myös paholaisesta. Suuri ruotsalainen lehti ilmoitti vuonna 1908 paholaisen olevan olematon. Suurin osa 1900-lukua olikin vasta edessäpäin. Tämä sai jonkun kirjoittamaan lehteen kiitossähkeen: "Kiitos, toiminkin parhaiten tuntemattomana."

Kain ja Aabel.
Moni tuntee Raamatun alkusivut.  Ne kiistelyt ja väittelyt jotka näistä sivuista on käyty, ovat lukuisat. Usko ja tiede, maailman synty ja kehitys. Paljon tässä keskustelussa on hyvää, silloin kun se ei ole huutelua puolin ja toisin. Ehdotukseni on kuitenkin se, että ken haluaa, lukisi toistamiseen Raamatun ensimmäisiä lukuja. Nyt en tarkoita vain sivuja seitsemästä päivästä, Aadamista ja Eevasta, käärmeestä ja kielletystä hedelmästä. Lukekaa vielä enemmän. Siellä tulee Kain ja Aabel, Baabelin torni ja paljon muuta. Lukekaa aina Aabrahamin kutsumiseen saakka.

Lukekaa ilman turhia ennakkoa-ajatuksia. Lukekaa vaikka "kirjallisuutena". Lukekaa vaikka ääneen. Tai paremmin lukekaa se Solženitsynin hengessä taiteellisen tutkimuksen kokeiluna. Lukekaa se kertomuksena tosiasioista, mutta samalla paljon muusta.

Se kertoo maailman hyvyydestä, järjestyksestä, tarkoituksenmukaisuudesta, langenneisuudesta, synnistä, vapaudesta, vastuusta, pahuudesta, paholaisesta, valheesta ja paljon muusta - taistelusta ihmissydämessä.


Kirjailija Sofi Oksanen on kertonut, että GULAG-kirjan toisessa painokseessa löytyy taiteellisen tutkimuksen kokeilu -alaotsikko. Hän myös piti tätä blogikirjoitusta erinomaisena ja jatkoi sanoen "tärkeän teeman nostit esille, pahat teot hyvin harvoin tarvitsevat tekijöikseen poikkeusyksilöitä." (sähköposti 3.6.)