25. toukokuuta 2012

Papilta kysyttyä 4

Eutanasia? Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen? Keskustellaanko ortodoksisesta opista?

Eutanasia?

Jumalanpalveluksissa rukoillaan "kristillistä, kivutonta, rauhallista" kuolemaa. Lähestyvä kuolema on ihmisen elämässä "merkittävä hengellinen vaihe". 

Ortodoksinen kirkko suhtautuu kielteisesti eutanasiaan. Tietenkin se ymmärtää että elämän loppuvaiheita on lukuisia ja moninaisia muodoltaan, mutta lyhyesti ilmaistuna, eutanasia ei ole vaihtoehto. Parisen huomiota.

©Getty Images

Eutanasian sijaan korostetaan saattohoitoa ja sielunhoitoa. Hoidon tullessa päätökseensä on siirryttävä kivun ja muiden oireiden lievittämiseen. Tilalle tulisi siis astua palliatiivinen tuki (anestesia, muu hoiva ja sosiaalinen sekä psykologinen apu) ja pastoraalinen hoiva (sielunhoito, sakramentit ja muut pyhät toimitukset).

Läsnä kuolevan luona on toivottavasti läheisiä ja muita ystäviä, eikä häntä jätetä yksin. Tällä pyritään arvokkaaseen ja kunnialliseen elämän loppuun. Potilas voi kokea maallisen elämänsä viimeiset ajat käännekohtana. Siihen liittyy elämänvaelluksensa pohtimista ja katumus. Se on mullistavaa myös läheisille.

Olisi toivottavaa, että kaikille parantumattomasti sairaille jotka lähestyvät kuoleman hetkeä tarjottaisiin saattohoitoa ja että omaiset saisivat ammattimaista tukea. On myös huomioitava että kaikista ikääntyvistä ja sairaista tulee pitää huolta jo kauan ennen kuolemaa.

Tšistjakov
©Blagovest-info.ru

Enemmän aiheesta voi lukea usealla taholla. Arkkipiispa Leo on Ortodoksinen kirkko ja eutanasia -kirjoituksessan ottanut kantaa asiaan. Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Andrei Verikov on pohtinut asiaa ja muuta Saattohoito ja arvokas kuolema ja Asiaa eutanasiasta -kirjoituksissaan.

Ajateltavaa saa myös pappi Georgi Tšistjakovin (k. 2007) Miksi Jumala salli kärsimyksen ja kuoleman? -kirjoituksesta.
Tänään kävin kolmen sairaan luona: Klaran, Andrjušan ja Valentinan. Kaikki kolme tekevät kuolemaa, vaikeaa ja tuskallista. Klara kastettiin vasta äskettäin, mutta voisi luulla että hän on koko ikänsä käynyt kirkossa – niin valoisa ja viisas hän on. Andrjuša on 25-vuotias, hänen poikansa on vuoden vanha. Andrein puolesta rukoilevat kymmenet, jos ei sadat – hankkivat lääkkeitä, kuljettavat sairaalan ja kodin väliä, keräävät rahaa hoitoja varten – mutta syöpä on levinnyt kaikkialle. Tämä päivä on ihan tavallinen päiväni.


Ateistin osallistuminen jumalanpalvelukseen?

Mielenkiintoinen kysymys. Myös monitasoinen. Pari ajatusta.

Ateisteja on monenlaisia. Nykyateistit varmaankin suhtautuvat eri tavoilla uskontoihin, jotkut ymmärtäväisemmin ja toiset hyvinkin vihamielisesti. Eräät ovat jonkinlaisessa propagandasodassa kaiken uskonnon kanssa. Toisaalta on ateisteja, jotka eivät tietenkään usko Jumalaan, mutta pitävät korkeassa arvossa Kristuksen opetuksia. Ateismin muotoja on paljon.

Itse asiaan, ateistin osallistumiseen jumalanpalvelukseen. Tervetuloa. Toki sana osallistuminen on hieman hankala, jos lähtökohtaisesti pitää jumalanpalvelusta teatterina tai hullutuksena. Ehkäpä tilanne ei ole tämä, kun kerran on kiinnostus osallistua jumalanpalvelukseen.

Avoimin mielin ja kunnioittaen. Katselijaksi ja seuraajaksi. Kevennykseksi on kerrottava, että kirkon ovella ei ole ateisti-hälytintä, joten mikään ei piippaa kynnyksen yli astuttaessa.

Aleksandr

Ihmisiä me olemme kaikki. Ihminen ei ole "saari", suljettuna lopullisesti uskoonsa tai epäuskoonsa. Ihminen on kyselijä ja etsijä, se on hänen osansa, jopa selkäranka on kysymysmerkin kaltainen. Olkoon vaikka kirjailija Aleksandr Solženitsynin (k. 2008) elämän tie on yksi esimerkki tästä. Venäläinen ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) puhui näin radiolähetyksessä Neuvostoliittoon:
Uskova ja ei-uskova - millaisia abstrakteja sanoja ne ovatkaan! Ikään kuin uskova uskoisi aina. Ikään kuin ei-uskova eläisi koko ajan epäuskossaan. Evankeliumissa sairaan lapsen isä heittäytyy Kristuksen eteen ja sanoo: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" (Mark. 9:24) ... Uskova todistaa uskostaan asiana, joka on itsestäänselvä. Ei-uskova todistaa yhtä suopeasti epäuskonsa totuudesta itsestään selvyytenä. Jos uskova on vain rehellinen itselleen, niin hän tietää, että elää liian usein kuin Jumalaa ei olisi. Niin usein hän elämän melun keskellä vaikuttaa menettävänsä uskonsa. Ei-uskova saattaa kaivata Jumalaa, valoa ja totuutta enemmän kuin uskova, itseensä tyytyväinen fariseus. Siksi kaikki uskoa ja epäuskoa koskevat kiistat ovat loppujen lopuksi niin tyhjiä ja tarpeettomia.


Keskustellaanko ortodoksisesta opista?

Tietenkin. Pitäähän ortodoksista uskoa ja elämää opettaa nykypäivänäkin. Kyse on hieman toisenlaisesta keskustelusta, kun ehkä usein ajatellaan.

Metropoliitta Ilarion Alfejev (s. 1966) on kirjoittanut, että ortodoksinen kirkko yrittää "vastata nykypäivän polttaviin kysymyksiin - nehän ovat usein aivan toisenlaisia kuin kysymykset, jotka askarruttivat 300-luvun ihmisiä". Tällöin on kuitenkin kyse keskustelusta, joka tapahtuu uskollisena uskolle ja sen elämälle. Samalla se tietenkin ottaa huomioon "nykyajan kristityn kokemukset", eikä ole "pelkkää varhaisten kirkkoisien opetusten toistamista". Tässä jännitteessä keskustelua käydään.

Metropoliitta Ilarion
©Pravsolavie.ru

Kyse on siis uskon esittämisestä ja kutsusta siihen aina uudestaan jokaisena aikana. Kyse ei kuitekaan ole huutoäänestyksestä tai gallupista. Olen usein ihmetellyt tahoja, jotka käsittelevät kristinuskon perusasioita jotenkin avoimina kysymyksinä. Monelle jää - tai ainakin minulle - hieman eriskummallinen kokemus tästä. Eikö tehtävänä ole opettaa, valistaa ja kannustaa - tehden sen toki keskustellen ja nykyajan kokemukset huomioiden - eikä tarjota mielipiteitä.

Tähän liittyy minulla eräs henkilökohtainen muisto. Opiskeluaikana minulle oli tärkeä erältä ohjaajavanhukselta saamani opetus. Hän korosti, ettei uskoa tarvitse keksiä alati uudelleen, kuten "pyörää". Usko on jo meille annettu. Haaste ei ole "keksimisessä", vaan uskonmukaisessa elämässä. Tehtäväksi luostarivierailun ajaksi hän sanoi: "Lue vuorisaarnaa, ei vain ylevänä opetuksena, vaan elettäväksi annettuna."

Minun tehtäväni ei ole keksiä uudelleen tai muuttaa uskoa, vaan antaa sen muuttaa minua. Se on jatkuvan katumuksen, kilvoituksen, nöyryyden ja oppimisen tie.


Papilta kysyttyä -sivulla kootusti kaikki Papilta kysyttyä -kirjoitukset. Sivulla löytyy ohjeet kysymysten lähettämistä varten. Toivottavasti etsimäsi kysymys ja vastaus löytyy.