29. maaliskuuta 2012

Avoin arkku

En ole kuoleman asiantuntija, mutta pappina joudun tai saan olla tekemisissä ihmisen kanssa myös kuoleman hetkellä ja sen hetken jälkeen. Ja toki olen myös mukana saattamassa omia rakkaitani haudan lepoon.

Kuolema on tosiasia, johon kuitenkin nykyään suhtaudutaan hieman eriskummallisesti. Haluaisin jakaa kanssanne muutaman huomion liittyen kuolemaan ja sen kohtaamiseen.

Kuolema on monelle todella vaikea asia. Siihen suhtautuminen on muutunut mutta se on varmasti aina ollut rankka paikka. Nykyaikana on kuitenkin valloillaan jonkinlainen kuoleman kieltäminen. Kuolemasta ei oikeastaan puhuta, eikä sitä haluta ajatella. Moni ei halua kohdata asiaa. Esimerkiksi avoin arkku ortodoksisissa hautajaisissa halutaan pitää suljettuna jotta kuolemaa ei tarvisisi kohdata kasvoista kasvoihin. Hyvää on, että moni omainen keskustelun jälkeen kuitenkin hyväksyy avoimen arkun ja lähes aina kiittävät toimituksen jälkeen menettelytapaa.

©Reuters

Kuolemaan suhtautumisessa on jotain kummallista kun sitä vertaa vaikkapa syntymään. Nykyään syntymää odotaan usein suurella joukolla, ja raskautta seurataan jo ihan sen alkuviikoista saakka mielenkiinnolla. Itse syntymä ainakin valokuvataan ja usein jopa videoidaan. Syntymän jälkeen on kaikenlaista mukavaa yhteistä tapahtumaa ja moni osallistuu elämän mullistavaan muutokseen konkreettisesti esimerkiksi apua antamalla.

Edellä mainitussa on paljon hyvää, mutta samanaikaisesti elämän loppupää on yhä enemmän työnnetty pois tietoisuudesta. Moni kuolee yksin tai ainakin yksinäisenä. Kuolema on joskus jopa häiriöksi (menee siinä vaikkapa lomasuunnitelmat joskus uusiksi).

Mielestäni kuolevan ja kuolleen kanssa voisi olla samanlaista avoimuutta kuin edellä kerrotussa syntymään liittyvässä esimerkissä. Se olisi jotenkin luonnollisempaa ja samalla myös armollisempaa. Syntymä ja kuolema olisivat molemmat läsnä ja kaikki oppisivat näkemään niissä elämän suuruutta.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästäni. Olkoon se esimerkkinä luonnollisesta tavasta lähestyä ja kohdata kuolemaa. En väitä sen olevan ohjeellinen, mutta ainakin antavan jotain ajateltavaa.

Poikani Anton oli mukana isoäitinsä hautajaisissa. Missäs muualla hän olisi ollut? Tietenkin hän oli mukana saattamassa rakasta isoäitiään Tovea. Hän oli myös mukana viimeisinä päivinä, kun Tove teki kuolemaa. Antonille kerrottiin, että fammu on jättesjuk. Hetken he saivat höpöttää keskenään, Tove ei jaksanut enempää.

Hautajaispäivänä Anton ei ihmetellyt avointa arkkua kirkossa. Fammu nukkuu, hän tokaisi ja katseli häntä läheltä rauhallisin mielin. Moni aikuinen kylläkin hätkähti avointa arkkua ja kasvotusten olemista kuoleman kanssa.

Ajoittain muistelemme fammua. Yhtenä päivänä Anton kertoi rakastavansa fammua. Kerran hän halusi soittaa fammulle. Se ei ole mahdollista, Antonille kerrottiin. Iltarukouksissa voidaan fammua muistaa, hänelle kerrottiin. "Joo illalla rukuksissa" (kuten Anton rukouksia kutsuu), hän totesi kirkkain silmin. Vähitellen hän ymmärtää fammun kuolleen. Samalla hän ymmärtää, että fammu myös elää ja on läsnä.

"Odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää."(Uskontunnustuksesta)