20. tammikuuta 2012

Ratzingerista

"Usko syntyy kuulemisesta." (Room. 10:17)

Viime vuodet olen lukenut paljon Ratzingeria. Kyse on siis nykyisestä katolisen kirkon paavista Benedictus XVI:sta (s. 1927). Jonkun mielestä olen ehkä lukenut liikaakin.

Ajattelin jakaa joitakin huomioita Ratzingerista ja parisen häneltä opittua ajatusta. Yritän välttää liiallista teologisuutta ja pyrin esittämään asiani selkokielellä. Saksalaisen professorin, kardinaalin ja paavin äärellä se tosin ei aina ole helppoa.

Padot murtuivat, kun luin Ratzingerin klassikkoteoksen Einführung in das Christentum (1968). En toki lukenut sitä saksaksi, vaan englanninkielisenä käännöksenä (ruotsiksi tai suomeksi kirjaa ei ole käännetty, mutta yllättäen kylläkin viroksi). Tämän jälkeen luin kaiken mitä käsiini sain. Kaikki ei puhutellut, mutta moneen teokseen palaan aina uudelleen, jo edellämainittuun ja esimerkiksi teoksiin Dogma und Verkündigung (1973) ja Glaube - Wahrheit - Toleranz (2003).

Nuori professori Ratzinger.


Tutustuminen Ratzingerin kirjoituksiin mursi ennakkoluuloni. Olin - vailla mitään perusteita - pitänyt häntä panssarikardinaalina, joka toimii vahtikoirana ja haukkuu ankarasti harhaoppien perään. Toki Ratzinger on tiukka, mutta samalla kirjoituksissaan nöyrä ja älyllisesti rehellinen.

Ratzinger elää uskosta ja pitää itseään oppilaana - Kristuksen opetuslapsena, aina oppimassa. Uskon luonteeseen kuuluukin, että se on jotain annettua, eikä oman mielivaltaisuuden armoilla.

Apostoli Paavali kirjoittaa: "Usko syntyy kuulemisesta." (Room. 10:17) Ratzingerin mielestä lause ilmentää jotain hyvin oleellista uskosta. Se paljastaa uskon "rakenteellisen" eron vaikkapa filosofiasta. Sanoma on se, että usko ei ole minun ajatteluni tulos, vaan se syntyy ja elää kuulemisen, vastaanottamisen ja vastaamisen myötä.

Uskon luonteeseen kuuluu Ratzingerin mukaan, että: "Se ei ole jotain ajateltua, joka löytyy ajatteluni lopputuloksena ja sitten on minun käytettävissäni tuotoksenani. Usko on aivan toisenlainen, sille on luonteenomaista, että se tulee kuulemisesta. Se on sen vastaanottamista, mitä en ole itse ajatellut. Loppujen lopuksi ajattelu uskon piirissä on siis aina sen ajattelemista, jonka olen aikaisemmin kuullut ja vastaanottanut."

Ratzinger ei tietenkään vähättele ajattelemista. Uskon vastaanottaminen onkin "vastuullista vastaanottamista", kuten Ratzinger asian ilmaisee. Saatua saa ja pitää jäsentää itselleen, mutta ei kuitenkaan koskaan unohtaa, että se on nimenomaan vastaanotettua. Minä en aseta ehtoja uskolle vaan se minulle.

Tähän liittyen muistan elävästi kuinka metropoliitta Johannes (1923-2010) usein muistutti (voileivän ja oluen äärellä), että konservatiivisuus ei ole pahe. Se mikä on hyvää, pitää säilyttää, ei säilykkeenä, vaan saatuna elävänä perintönä. Tähän ei sovi "otan mitä haluan" -ajattelu, jonka määrävä tekijä on valikoiva poimija itse.

Ratzingerin - ja myös metropoliitta Johanneksen - opetuksen voisi kiteyttää sanomalla, että Kristus on aina edellä meitä ja hän on opettajamme, ei toisinpäin.