28. joulukuuta 2011

Jumalanpelko

Istuin vuosia sitten äitini kanssa ortodoksisella seminaarilla huoneessani. Keskustelimme. Aiheena oli elämä. Äiti oli siis luonani lohtuna ja tukena.

Keskustelun aikana esitin uskaliaan ajatuksen. Sanoin: "Onkohan Jumala edes olemassa?" Istuimme hetken hiljaa. Äitini katsoi minua, ilman ankaruutta, mutta silti jotenkin vakavasti. Hän sanoi rauhallisesti: "Eikö sinulla ole jumalanpelkoa? Etkö häpeä? Sinäkö hänen olemassaolostaan päätät?" Muuta hän ei aiheesta sanonut.

Tove Ahlbäck vuonna 1970
Epäilykseni hälveni. Äitini vastaus ei ollut - ainakaan ulkoisesti tarkasteluna - kovinkaan filosofinen tai teologinen. Vastaus oli äidin, joka kasvattaa poikaansa. Vastaus oli täynnä arvovaltaa. Äidin silmissä oli silloin jotain niin palavaa, että vapisin.

Ajattelin aluksi kirjoittaa tähän loppuun jotain nöyryydestä ja sen oppimisesta. Jääköön se toiseen kertaan. Sen vain totean, että opin äidiltäni tuolloin jotain nöyryydestä, jumalanpelosta ja uskosta.

Äitini kuoli 21. joulukuuta. Tämä muisto tuli mieleeni.