15. syyskuuta 2017

Uskontunnustuksen vuosisata

Uskontunnustus laadittiin 300-luvulla. Vuosisata oli mullistava, eikä ole ihan helppo lyhyesti kertoa vuosisadan monista tapahtumista.
Kuka oikein luulet olevasi? Tilanne on nyt se, että jäljellä ovat vain sinä ja Atanasios. Te vastaan koko maailma. Pääset takaisin Roomaan ja kirkon yhteyteen, jos tuomitset hänet.
Lauseet ovat keisari Konstantiuksen II (k. 361). Hän kuulusteli vuonna 355 paavia Milanossa. Toinen mainittu oli Atanasios Suuri (k. 373). Tilanne on päällä keskellä 300-luvun sekamelskaa.

Koko maailma - valtakunta ja kirkko - oli harhan vallassa. Oikean uskon puolella oli vain harva. Tuosta keisarin kuulustelussa hokemasta "vastaan koko maailma" tulee sanonta latinaksi contra mundum.

Tämä on pieni esimerkki siitä, ettei 300-luku vain ole oikean uskon voittokulku. Suppeasta esityksestä voi saada käsityksen, että 300-luvulla tosta noin vain laadittiin uskontunnustus yleisissä kirkolliskokouksissa vuosina 325 ja 381. Nämä vuosiluvut ovatkin tulleet lähes taianomaisiksi.

Helposti unohtuu, että vuosisata oli täynnä sankaruutta ja myös petollisuutta. Ei voida sanoa uskontunnustuksen laatimisen olleen jonkinlainen läpihuutojuttu.

Konstantius II

300-luvun aikana kirkko kasvoi ja sen myötä vaikutusvalta yhteiskunnassa. Se näkyi ja kuului. Maan alta oltiin siirrytty näkyväksi ja kuuluvaksi osaksi yhteiskuntaa.

Kesän 325 tapahtumat herättävät ajatuksia. Ne kuvaavat hyvin murrosta. Keisari Konstantinus Suuri  (k. 337) otti vastaan sadoittain piispoja, jotka olivat kokoontuneet ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa.

Tilanne oli piispoille varmaan hämmentävä. Jo vuosisatoja keisari ja valtakunnan valtaapitävät olivat olleet kristityille vainoajia, kiduttajia ja tappajia. Nyt keisarillisissa tiloissa asteli juhlavieraina kovia kärsineiden esipaimenten joukko. Osa nilkutti, toisilta puuttui joku raaja ja oli jopa kidutuksesta sokeutuneita.

Yksi ele kuvaa hyvin tätä "mannerlaattojen" mullistusta. Keisari tervehti Niilin laakson piispaa Pafnutiosta suutelemalla tämän silmäkuoppaa, silmänsä tämä oli menettänyt vainoissa.

Piispat olivat kokoontuneet tuomaan julki yhteistä uskoa. Keisari toivoi omalta osaltaan yhtenäistä kirkkoa. Levottomuutta oli herättänyt Aleksandriassa esiintynyt harha. Areios niminen pappi oli väittänyt, että Jumala on yksi ja siksi Kristus ei ollut Jumala, vaan pikemminkin jonkinlainen jumala.

Oli aika jolloin Poikaa ei ollut, Areios tokaisi. Hän itse asiassa vierasti puhetta Isästä. Areiokselle Kristus oli kylläkin mahtava hahmo, Jumalan ottopoika, muttei kuitenkaan Isän oma Poika, voisi vapaammin ilmaista.

Nykyaikainen ikoni
© Nikola Saric

Ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa Areioksella oli kannattajansa. Heitä oli laajalti kirkossa ja valtakunnassa. Se tultiin huomaamaan kirkolliskokouksen jälkeen.

Atanasios osallistui nuorena kolmikymppisenä Aleksandrian piispan apurina kirkolliskokoukseen. Hän muisteli jälkikäteen, miten Areioksen kannattajat pitivät silmäpeliä ja kuiskailivat kokouksen aikana. Ei hätää, kaikki täällä päätetty voidaan selittää pois, voisi kuvitella heidän ajatelleen.

Yksi sana vei koko potin. Käsite homoousios päätettiin ottaa kuvaamaan Pojan suhdetta Isään. Uskontunnustuksessa se on sanat "samaa olemusta". Käsite homoousios ei ollut Raamatusta, mutta kyllä kelpo ja raamatullinen.

Kesäkuun 19. päivä uskontunnustus allekirjoitettiin. Kyse ei ole ihan samasta kuin nykyinen uskontunnustus. Vasta toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381 uskontunnustus oli lopullisesti valmis.

Nikean jälkeen "koko maailma" kääntyi oikeaa uskoaa vastaan. Ensin keisari oli noin vuosikymmen pitänyt homman jotenkin kasassa, mutta hänen kuolemansa jälkeen riidat roihahtivat.

Kertomuksen mukaan Nikolaos olisi kurittanut Areiosta Nikeassa

Vuosisadan loppupuoli oli aikamoista sekamelskaa. Oikean uskon kannattajat olivat vähemmistössä. Koko maailma vastassa, lainatakseni alussa mainittua keisaria.

Esimerkiksi juuri ennen harhan voittamista pääkaupungissa Konstantinopolissa Gregorios Teologi (300-luku) kokoontui ortodoksien kanssa pienessä kappelissa. Suuret katedraalit ja hovi olivat vielä harhassa.

Atanasios teki vuonna 339 oivallisen siirron ottamalla käyttöön taas uudelleen syytöksen areiolaisuudesta. Ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen esiintyi kaikenlaisia tulkintoja uskosta. Kristus oli esimerkiksi melkein Jumala, muttei ihan. Toki oli porukkaa, joka kielsi kokonaan Kristuksen jumaluuden.

Tätä sekalaista joukkoa Atanasios alkoi haukkumaan - ja leimaamaan - areiolaisiksi. Hän halusi osoittaa, etteivät he vannomisestaan huolimatta olleet uskollisia ensimmäiselle yleiselle kirkolliskokoukselle Nikeassa.

Huomattiin aikanaan myös, että aika moni piispa ei ollut niinkään harhassa, vaan vain varovaisia homoousios-sanan kanssa. Atanasios opastikin malttiin.
Heitä ei tule kohdella, kuten vihollisia. Ei saa hyökätä heitä kohti areiomaanikkoina, eikä isien vastustajina, vaan keskustella heidän kanssaan kuten veljien kesken...
Tilanteet muuttuivat koko ajan. Keisareita tuli ja meni, piispat junailivat kaikenlaista. Yksi esimerkki keinojen valikoimasta olkoon se, että Atanasiosta syytettiin yhdessä vaiheessa murhasta. Häntä oltiin jo saattamassa vastuuseen, mutta silloin väitetty uhri löytyikin piilostaan Atanasioksen toimesta.

Gregorios Teologi

Keisari kutsui aikanaan kokoon toisen yleisen kirkolliskokouksen. Kokouksen tunnetuin tulos oli uskontunnustus nykymuodossaan.

Toukokuun 1. päivänä vuonna 381 aloitettiin. Kokouksen puheenjohtaja kuoli kokouksen alkaessa ja Gregorios Teologista tuli puheenjohtaja ja patriarkka.

Kokouksen aikana 36 piispaa lähtivät vastalauseena. Paljon kädenvääntöä käytiin tyhjistä piispanistuimista. Rooman paavi vastusti piispojen siirtelyä ja siitä oli jo aikaisempi päätös. Nyt siis alettiin kyseenalaistamaan Gregorioksen asemaa patriarkkana, sillä hänhän oli ihan vain Sasiman piispa. Gregorios sai lähteä. Nektarios niminen virkamies, joka vasta oli liittymässä kirkkoon, otettiin tilalle. Hänet vihittiin vauhdilla piispaksi kastevaatteet vielä päällään.

Heinäkuun 9. päivänä kokous päättyi. Kokous oli siinä mielessä erikoinen, että sitä ei pidetty asemaltaan yleisenä, kuin vasta vuonna 451. Roomaa ei edes kutsuttu ja paikalla oli vain 150 piispaa.

Piispainistuinten kohdalla alettiin sopeutumaan maallisen vallan kehyksiin. Uusi pääkaupunki meni tässä kehityksessä monen vanhan kirkollisen kaupungin ohitse, mutta jäi Rooman taakse. Moni istuin ihmetteli uuden tulokkaan - Konstantinopolin - kirkollista asemaa, jonka se sai puhtaasti maallisen vallan paikkana. Rooma hyväksyi säännön vasta noin 900 vuotta myöhemmin.
Omalta osaltani, totta puhuakseni, tulen välttämään kaikkia piispojen kokouksia. En ole koskaan nähnyt yhtäkään kokousta saavuttavan mitään hyvää, eikä olemaan ratkaisuna pulmiin. Asia on päinvastoin, kokous usein lisää niitä. Tulet aina löytämään sieltä rakkautta riitaan ja valtaan… Olen tullut siihen tulokseen, että ainoa sielun turva on hiljaa olemisessa. (Gregorios Teologi)


Blogikirjoitus on osa laajempaa sarjaa blogikirjoituksia uskontunnustuksesta. Kirjoitukset koottu tänne. Pelikanin erinomainen radiohaastattelun uskontunnustuksesta voi kuunnella täällä. Hyvä historiallinen yleisesitys löytyy John Behrin (s. 1966) The Nicene Faith - Part 1 -kirjan (2004) luvussa Councils and Controversies: A Historical Overview (s. 61-122).