15. marraskuuta 2017

Uskon rehellisyys

Minä uskon! Auta minua epäuskossani! Näissä sanoissa on enemmän ihmistä koskevaa syvää ja aitoa totuutta kuin kaikissa uskoa ja epäuskoa koskevissa kiistoissa.

Ortodoksipappi Alexander Schmemann (k. 1983) lohdutti näin kuulijoitaan. Monen usko oli koetuksella.

Aidon uskon ei kuitenkaan tarvitse olla epäilevää uskoa. Turhan usein uskon hyppyä tai askelta pimeyteen korostetaan jonkinlaisen aidon uskon merkkinä. Monesti olisi hyvä muistaa, että vanha nimi kasteelle oli valaistuminen. Ahdistunut usko on aika lailla moderni juttu, eikä kovinkaan perinteinen.

Usko voi olla arkaa, vahvaa, kypsää ja ties mitä, kunhan se on aitoa. Aiheesta Kyrillos Jerusalemilaisen 300-luvulla peräsi uskon tien alussa vain "vilpitöntä aikomusta". Tämä on kaiken uskon perusta.

Elämään on voinut mahtua vaikka mitä, alussa vaatimuksena on vilpitön halu uskoa. Nyt perätään siis jo mainittua "syvää ja aitoa totuutta".

Ortodoksipappi venäläisessä vankilassa
©Журнал Фома

Yhdessä kertomuksessa tuhman pojan isä naulasi jokaisesta pojan ilkeästä teosta naulan puuhun. Yhtenä päivänä poika kysyi isältään nauloista puussa. Isä kertoi syyn ja tämän jälkeen poika päätti parantaa tapansa. Tapahtui eräänlainen kääntymys.

Pojan tehdessään jotain hyvää isä veti yhden naulan puusta. Lopulta kaikki naulat olivat poissa. Naulat olivat kylläkin nyt poissa, mutta reiät jäivät ainiaaksi.

Elämä jättää jälkiä. Toki joka päivä on armo uus, kuten oikein sanotaan. Silti usko ei ole eletyn häviämistä. Tämä tausta on pidettävä rehellisesti mielessä

Moni saa uskosta uuden alun ja kokee päässeensä irti menneestä. Mielen ja erityisesti sydämen päällä voi olla paljon. Se jää nyt taakse, ihan luvan kanssa.

Kaikesta huolimatta se on kuitenkin "kirjoilla" ja jonain päivänä onkin "tilinteon" aika.

Usko on monesti uusi alku. Mennyt hellittää otteensa. Ja kuitenkin se on mukana elämän kuormassa. Mennyt ei enää pidä pihtiotteessa, muttei se myöskään häviä tuhkana tuuleen.

Ortodoksipappi
©Lars Ahlbäck

Hyvällä tavalla ihmisen huomio pitää olla itsessään. Vertaileva asenne on usein peiteltyä tuomitsemista.

Muinaisessa Konstantinopolissa Simeon Uusteologi (k. 1022) torui munkkejaan. 
Uskomme ainoastaan sanoissamme, mutta teoillamme kiellämme sen. Eikö Kristuksen nimi ole tunnettu kaikkialla - kaupungeissa ja kylissä, luostareissa ja vuorilla? Jos haluat, tutki tarkoin, pitävätkö ihmiset Hänen käskynsä. Ja todeallakin: tuhansien ja kymmenien tuhansien joukosta löydät tuskin ainoatakaan, joka on kristitty sekä sanoissa että teoissa... Kuka meistä uskaltaisi sanoa: "Minä teen Kristuksen tekoja ja uskon oikein Kristukseen"? Ettekö näe, veljet, että tuomiopäivänä me paljastumme, epäuskoisiksi ja saamme pahemman rangaistuksen kuin ne, jotka eivät ole koskaan tunteneet Herraa?
Yksi perustavanlaatuinen oivallus aitoudesta tulee ilmi karulla tavalla.

Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme, toteaa suorasanaisesti Raamatussa eräs profeetta. "Tahrainen riepu" on kuitenkin vielä kiertoilmaisu, ilmaisun kiltti muoto. Muinaiset kääntäjät käyttivät sen sijaan ilmaisua kuukautisveren rätti.

Ilmaisu on raju ja sen sisältämä äärimmäinen toistuu monesti Raamatussa. Jumala itse ei tarvitse ihmisten jumalanpalveluksia. Ei hän ole riippuvainen ihmisestä tai hänen hengellisyydestään. Tällä on aika lailla merkitystä rehelliselle uskolle.

Jumalaa ei voi puijata, mutta itseään voi ja ympäristöään. Moni pakenee omaa itseään ja pelkää itsensä kohtaamista. Monesti yksi uskon ensiaskel - eräänlainen eteinen - on rehellinen itsensä näkeminen.

Romanialainen nykyikoni, Aadam
©Iconari

Tämä ei tietenkään tarkoita, että usko, rukous, hengelliset harjoitukset tai vaikkapa paasto olisi turhaa. Näillä on merkitystä ihmiselle itselleen.

Eräs kirkkoisä vertasi rukousta veneeseen, naruun ja kallioon. Ihminen on veneessä ja pitää narusta. Rukous on narun vetämistä ja kallion lähestymistä. Kallio on Jumala. Ei rukous vedä Jumalaa ihmisen puoleen, vaan ihminen pyrkii sillä Jumalaa kohti. Lähelle pääsy on täysin Jumalasta kiinni, armon asia.

Raa'asti sanottuna on täysin turhaa esitellä hurskasta Jumalalle. Hurskas on toki hyvä olla. Muita ihmisiä voi ehkä huijata silmänpalvojana ja tekeytyen pyhäksi.

Kaksi juutalaista kertomusta ovat oivallisia. Tietty tyytyväisyys uskossa on hyvä, ei pidä luulla liikaa. Ja ennen kaikkea rakkaus, kaipuu ja uteliaisuus ovat tärkeimpiä.
Kerran Sussja rukoili Jumalaa näin: "Rakastan sinua niin paljon, että en pelkää sinua tarpeeksi! Anna minun pelätä sinua niin kuin enkelisi pelkäävät, kun pyhä ja kauhistuttava nimesi kulkee heidän lävitseen." Jumala kuuli heti hänen rukouksen, ja Sussjalle tapahtui se, mikä tapahtuu enkeleille; nimi kulki hänen sisimpänsä läpi. Silloin Sussja koiranpennun tavoin ryömi sängyn alle ja vapisi kuin pelokas eläin, kunnes hän lopulta ulvahti: "Herra, anna minun taas rakastaa sinua niin kuin Sussja!" Ja Jumala kuuli häntä toistamiseen.
Lopun lähestyessä rabbi Sussja sanoi: "Tulevassa maailmassa minun ei tarvitse tehdä tiliä siitä, etten ole ollut Mooses; joudun vastaamaan vain siitä, etten ole ollut Sussja."