4. lokakuuta 2012

Valkoisen ruusun uusmarttyyri

"Nämä ovat miehiä ja naisia, naapureitamme, veljiämme ja sisariamme..."
Vuoden 1941 saarnoissaan saksalainen katolinen piispa Clemens von Galen (k. 1946) hyökkäsi natsihallintoa vastaan. Hyvällä tahdollakaan puheita ei voinut muuksi tulkita. Niissä ei ollut mitään epäselvää. Puheiden kohteena oli Natsi-Saksan käynnistämä Aktion T4 -ohjelma.

Valkoisen ruusun marttyyri
Kyseessä oli eutanasia-ohjelma, jonka tavoitteena oli tappaa kehitysvammaisia, parantumattomasti mielisairaita ja muita ”tuottamattomia” henkilöitä. Heidän elämänsä ei ollut elämisen arvoista, kuten ihan virallisestikin todettiin. Hanke nimitettiin eutanasiaohjelmaksi ja tämän järjestelmällisen murhaamisen uhriksi joutui kymmeniätuhansia ihmisiä. Korkeimmat arviot jopa kertovat 75 000 uhrista. Yli 300 000 henkilöä pakkosteriloitiin 1930-luvulla osana rodun "puhdistusohjelmaa". T4-armomurhat, kuten natsit armo-sanaa luovasti käyttivät, pyrkivät hävittämään "elinkelvottoman elämän" tai lebensunwertiges leben, kuten saksaksi asia mutkattomasti ilmaistiin.

Sophie Scholl -elokuva
Piispa kutsui Aktion T4 -ohjelmaa murhaksi ja muistutti jokaisen ihmisen pyhästä ja ehdottomasta arvosta. Opetuspuheet saivat natsit raivoon ja ehdotettiin jopa piispan välitöntä hirttämistä. Propagandaministeri Joseph Goebbels (k. 1945) ehdotti taktista malttia ja asian "hoitamista" vasta kun lopullinen voitto oli saavutettu.

Osittain piispa Von Galenin innoittamana aloitti Valkoinen ruusu -järjestö (Die Weiße Rose) toimintansa. Taustalla oli muutakin kristillistä ja uskonnollista liikehdintää. Piispan rohkeus oli monelle innoittaja ja lohtuna. Diktatuuria vastaan pystyi korottamaan äänensä.

Vaikka Valkoisessa ruusussa ei ollut kyse uskonnollisesta liikkeestä, oli Jumalalla ja uskolla keskeinen sija sen jäsenten elämässä. Kyse oli Münchenissä toimivasta ekumeenisesta opiskelijayhteisöstä joka nousi vastustamaan natseja. He aikoivat jakaa lehtisiä. Flyereita, sanottaisiin varmaan tänään. Tämä liittoutuma levitti kuutta lehtistä. Niissä vastustettiin rasismia ja hirmuhallintoa. Lehtisissä viitattiin Raamattuun, Aristotelekseen ja esimerksiksi Schilleriin.

Hans, Sophie ja Christoph
Valkoisen ruusun tunnetuin jäsen on varmaan Sophie Scholl (k. 1943), joka kuoli vain 21-vuotiaana. Hän opiskeli Münchenin yliopistossa biologiaa ja filosofiaa. Yhdessä muiden uskovien kanssa hän oli kauhistunut natsismin vallasta, terrorista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Ateistit ovat muuten yllättävän harvassa näissä tilanteissa. Etsimällä etsiä saa. Riittää, kun menet soppajonoon tai ruoka-avun jakopisteeseen ja tarkkailet kuka niitä järjestää tai jakaa. Nyt siis viittaan ihan tämän päivän Suomeen.

Toiminnastaan Valkoisessa ruusussa Sophie tuomittiin maanpetoksesta ja teloitettiin giljotiinilla. Monet ehkä tuntevat hänet Oscar-ehdokkaana olleesta elokuvasta Sophie Scholl - Viimeiset päivät (2005).

Alexander Schmorell
Hänen veljensä Hans Scholl (k. 1943) oli myös mukana. Eräs Alexander Schmorell (k. 1943) oli myös jäsen. Yhdessä Schollin sisarusten, Christoph Probstin (k. 1943) ja Willi Graf (k. 1943) kanssa Alexander muodosti Valkoisen ruusun ydinjoukon. Alexander oli harras ortodoksikristitty ja hänet taannoin tunnustettiin uusmarttyyriksi Venäjän ortodoksisen kirkon toimesta. Hän on siis uusimpia pyhiä ortodoksisessa kirkossa.

Alexander ja Hans olivat flyereiden tekstien pääasialliset kirjoittajat. Kaiken kaikkiaan lehtisiä oli kuusi kappaletta. Toisessa lehtisessä on ainoa tunnettu saksalaisen vastarintaliikkeen julkinen ja selkeä holokaustin esiintuominen ja tuomitseminen. Kappale on Alexanderin käsialaa:
"Haluamme kertoa tosiasiasta, että Puolan valloituksen jälkeen 300 000 juutalaista on raakamaisella tavalla murhattu. Tämä on mitä kauhein rikos ihmisarvoa kohtaan. Rikoksella ei ole vertaista maailmanhistoriassa... Koskaan ei ole tämän mittakaavan rikosta kohdistettu ihmisiä kohtaan..."
Alexander syntyi Orenburgissa Venäjällä vuonna 1917. Isä Hugo oli kansalaisuudeltaan saksalainen, mutta syntyjään venäläinen. Äiti kuoli Alexanderin ollessa vain kaksivuotias. Isä avioitui uudelleen. Vuonna 1921 Schmorellin perhe muutti Saksaan. He lähtivät pakoon Venäjän sisällissotaa ja valtaan nousevia kommunisteja. Alexander oli ortodoksi, kuten edesmennyt äitinsä. Hänen isoisänsä oli ollut ortodoksipappi. Äitipuoli oli katolinen, kuten myös Alexanderin sisarukset. Alexander osallistui säännöllisesti ortodoksisiin jumalanpalveluksiin.

Alexander ja Hans
Vuonna 1939 Alexander aloitti lääketieteelliset opintonsa Hampurissa, mutta jo vuonna 1940 hän siirtyi Münchenin yliopistoon. Täällä hän tapasi Sophie Schollin. Jo ennen opintoja hän oli osallistunut pakolliseen asepalvelukseen ja jopa ollut mukana Tsekkoslovakian ja Ranskan valloituksissa.

Vuonna 1942 Alexander palveli lääkintämiehenä itärintamalla osana Natsi-Saksan Operaatio Barbarossa -sotakampanjaa Neuvostoliittoa vastaan. Kyse oli eränlaisesta käytännön harjoitusjaksosta osana opintoja. Hän todisti raakamaista käytöstä ja sotarikoksien kirjon itärintamalla. Itärintaman sota on tunnettu raakamaisuudestaan. Adolf Hitler (k. 1945) oli olikin antanut surullisen kuuluisan Führerbefehl -käskyn, jonka mukaan itärintamalla ei tunneta käsitettä sotarikos, ainakaan vihollisia kohtaan tehtynä. Jälki olikin sitten sen näköistä.

Jo lokakuussa vuonna 1942 Alexander palasi Saksaan. Jo ennen lähtöä itärintamalle Valkoinen ruusu oli julkaissut neljä lehtistä. Pieni ihme oli, että he olivat saaneet käsiinsä pienen painokoneen. Diktatuurissa ei edes tämä ole itsestäänselvyys ja meidän on vaikea kuvitella tätä kun tulostimia  on lähes joka kodissa. Tammikuussa vuonna 1943 viides lehtinen julkaistiin ja helmikuussa vuonna 1943 Staliningradin katastrofin jälkeen kuudes. He myös "töhrivät" seiniä iskulauseilla "Vapaus" ja "Alas Hitler!".

Sophie
Natsi-Saksan salainen poliisi Gestapo oli ihmeissään lehtisistä. Raivoissaan. Se ei tietenkään jäänyt toimettomaksi, vaan aloitti tutkimuksen pikaisesti. Helmikuun 18. päivä vuonna 1943 Sophie ja Hans jäivät kiinni lehtisten jakaamisessa. Kaksi päivää myöhemmin kolmas Valkoisen ruusun jäsen Christoph jäi kiinni. Jo saman kuun 22. päivänä kaikki kolme teloitettiin giljotiinilla.

Gestapo lähti vimmattuun metsästykseen löytääkseen Alexanderin. Tämä yritti paeta Sveitsiin valepassilla, mutta ilman tarvittavaa talvivaatetusta hän ei kyennyt kulkemaan vuoristossa. Hän siis palasi Müncheniin. Kaupungin pommituksen aikana joku tunnisti pommisuojassa olleen Alexanderin ja tämä jäi Gestapon kynsiin. Huhtikuussa alkoi oikeudenkäynti.

Uusmarttyyrin ikoni
Oikeudenkäynti oli mitä oli. Puheenvuorossaan Alexander kertoi lääkintämiehen tehtävistään rintamalla ja pyrkimyksestään pelastaa siellä ihmishenkiä. Hän myös tunnusti jättäneensä ampumatta yhtäkään vihollista. Ilmeni myös, ettei Alexander ollut vannonut valaa Hitlerille ennen asepalvelustaan. Tuomarilla oli vain yksi sana sanottavana: "Petturi!" Tuomio oli selvä. Kuolema. Heinäkuun 13. päivä giljotiini vei Alexanderin hengen.

Alexander haudattiin Stadelheimin vankilan taakse olevalle Perlacher Forst hautausmaalle. Monen sattuman kautta 1990-luvun puolivälissä eräs venäläinen ortodoksiseurakunta osti kiinteistön hautausmaan läheltä.

Vuonna 2012 Venäjän ortodoksinen kirkko julisti Alexanderin pyhäksi. Hän on siten yksi uusimmista pyhistä ortodoksisessa kirkossa. Hän ja hänen ystävänsä loistavat elävinä todistajina elävästä ja todellisesta Jumalasta.

Uusmarttyyrin kanonisaatio vuonna 2012 Münchenissa

Moni kutsuisi Valkoisen ruusun jäseniä esimerkillisiksi sankareiksi. Tätä he kiistatta olivatkin. Sankari-sanaa täytyy kuitenkin käyttää varoen. Liian helposti ihminen ajattelee sankaria vastakohtana Matti Meikäläiselle tai Maija Meikäläiselle. He ovat sankareita ja muut meikäläiset "tavallisia".

Alexander, Sophie ja monet muut olivat "tavallisia" nuoria. Rakastuivat, tuskailivat, tenttivät koeviikolla, itkivät, unelmoivat ja kaikkea muuta, mitä elämään kuuluu. On helppoa luoda itselleen "alibi" ja nähdä sankarit ihan omana ihmisjoukkonaan, irrallaan olevana poikkeuksellisena joukkona. Usein pyhät kokevat saman kohtalon ja heidät nähdään "vain ihanteina" ja juuri siksi heidät mielletään poikkeuksiksi.

Christoph ja Alexander pelleilevät
Ortodoksisen kirkon marttyyrit, ihan ensimmäiseltä vuosisadalta aina nykyaikaan asti, ovat useimmiten olleet ihan "tavallisia" ihmisiä. Lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia. Opiskelijoita, ammattilaisia, kuninkaita, kerjäläisiä ja vaikka mitä. Harvemmin he ovat olleet jotain "hengen jättiläisiä" tai suuria kilvoittelijoita.

He ovat "tavallisia" ihmisiä, joiden osaksi tuli kantaa uhri uskon ja rakkauden puolesta. Uhri oli mitä suurin, oma elämä. He todistavat elämällään - kirjaimellisesti - uskosta ja kaikesta hyvästä. Marttyyri-sana tarkoittaa sekä todistajaa että uskonsa puolesta kuollutta. Juuri elämän antaminen on mitä suurin todistus uskon puolesta. Aito marttyyri ei koskaan riistä toisten henkiä, vaan juuri antaa oman elämänsä uskon ja muiden elämän puolesta.

Monesti ihmiskunnan historiassa juuri "tavallisuus" on ollut sitä, ettei avaa suutaan vääryyden edessä. Emme tienneet, emme voineet mitään ja kaikki muutkin tekivät. Selityksiä löytyy. Äärimmäisyyden happena on usein juuri tämä "tavallisuus" ja "hiljaisuus". Nyt en syyllistä, sillä mistä sen tietää miten itse kuolemanuhan alla todistaisi uskosta. Tämä on hyvä muistaa, ettei uhoa liikaa ja pysyisi nöyränä.

Toki meillä on jo nyt mahdollisuus "marttyyriuteen". Ihminen voi todistaa uskosta, totuudesta ja hyvästä maailmassa, joka enemmän ja enemmän on "kuoleman kulttuurin" vallassa. Henkeään ei välttämättä joudu antamaan, mutta kyllä maine saattaa mennä nopeasti ja "maailma" leimaa ties miksi.

Elämänsä viimeisenä päivänä nuorukainen Alexander lähetti kirjeen. Näin hän lyhyessä kirjeessä kirjoitti:
Piiputteleva Alexander
"Nyt käy näin, eikä muulla tavalla. Jumalan tahdosta maallinen elämäni tulee päätökseen siirtyäkseni toiseen. Tämä jälkimmäinen ei koskaan lopu ja siellä me kohtaamme taas. Olkoon tämä tuleva tapaaminen lohdutuksenanne ja toivonanne. Ikävä kyllä, tämä tulee olemaan teille raskaampaa, kuin minulle. Olen varma siitä, että olen palvellut Totuutta. Kaikki tämä jättää minuun rauhallisen omatunnon, vaikka kuoleman hetki on lähellä... Välittäkää terveiset kaikille rakkaille ystävilleni... Vain parin tunnin kuluttua tulen olemaan paremmassa elämässä, äitini kanssa ja en tule unohtamaan teitä. Tulen pyytämään Jumalalta teille lohtua ja rauhaa. Tulen odottamaan teitä! Yhden asian ennen kaikkea jätän sydämiinne: 'Älkää koskaan unohtako Jumalaa!!!'"